Taas jälleen kerran lehtiä selaillessani vei tällä kertaa Voi Hyvin (4/2013) lehden "Oman minä metsästys" suurimman huomioni. Lehdessä oli siis artikkeli oman minän etsimisestä. Toimittaja oli osallistunut artikkelia varten kahdeksan viikkoa kestävälle rakkauskurssille, jonka tavoitteena oli "löytää lempi itsestä". Koska itsensä rakastaminen on tärkeä läksy syömishäiriöstä toipumisessa ja liittyy olennaisesti nähdäkseni yhteen parantumisen kanssa, päätin nyt jakaa kanssanne artikkelissa mainittuja ohjeita, sekä ajatuksiani liittyen niihin ja syömishäiriöstä toipumiseen.
Ensimmäinen ohje kuuluu: opettele rehellistä havainnointia. Toipumisen kannalta näen asian niin, että jokaisen syömishäiriöstä kärsivän tulisi opetella havainnoimaan itseään ilman sairautta, joka väittää sairastavasta kaikkea negatiivista aina lihavasta epäonnistuneeseen ihmiseen tavoitteena saada sairastavan itsetunto tuhottua. Älä siis suostu uskomaan sairauden väitteitä itsestäsi ja omasta huonommuudestasi tai mitättömyydestäsi. Yritä sen sijaan välillä katsoa itseäsi ulkopuolisen, esimerkiksi ystäväsi silmin. Jos tämä on liian haastavaa Sinulle, hae tukea rakkailta läheisiltäsi, joihin luotat, ja kysy, millaisina he Sinut todella näkevät.
Omia (tai sairauden) ajatuksia kyseenalaistamalla ollaankin jo päästy toiseen ohjeeseen, eli totutttujen rooliesi, ajatus- ja käyttäytymismalliesi kyseeanalaistamiseen. Anoreksiaan kuuluu paljon pakkoja, totuttuja käyttäytymis- ja ajatuskuvioita, joista on vaikea päästä eroon. Ja voin myöntää, että myös minä olen kovin helposti (sairaisiin) rutiineihin lumpsahtava. Toipuessa näitä käyttäytymismalleja on kuitenkin välttämätöntä lähteä rikkomaan. Kun siis seuraavaksi sairauden pakko ajaa Sinut tekemään jotakin, kyseeanalaista väite: onko minun todella pakko vai voisinko kenties tällä kertaa toimia toisin?
Omien roolien kyseenalaistaminen on tärkeää etenkin pitkään sairastaneille, kuten minulle. Tärkeää kroonistumisen torjumiseksi onkin mielestäni paitsi se, että uskaltaa tehdä toisin, se, ettei suostu "ikuisen anorektikon rooliin". Jos tämä nimittäin on kuva itsestä, on vaarana, että määrittelee itsensä, oman identiteettinsä sen mukaan, jolloin roolista eroon pääseminen on entistä vaikeampaa.
Kolmantena ohjeena artikkelissa kehotetaan tunnistamaan omat motivaation lähteensä. Ei riitäkään, että syömishäiriöstä toipuessa kerran listaa, miksi haluaa parantua, vaan näistä asioista kannattaa säännöllisesti muistuttaa itseään. On myös tärkeää, että parantumiseen ajavat motiivit ovat todella omia, eivätkä esimerkiksi hoitotaholta tai läheisiltä tulevia, sillä silloin ne todella toimivat.Toisaalta on myös tärkeää tiedostaa, mitkä motiivit ajavat toimimaan sairaalla tavalla, koska usein motiivit ovat ristiriitaisia, ja rehellisyys on nähdäkseni toipumisen kulmakiviä.
Oman motivaation löytämiseen on liitetty artikkelissa kysymys: kuka ohjaa elämääsi, Sinä vai joku muu? Ja tässä ollaan jälleen toipumisen ytimessä. Älä suostu anoreksian uhriksi, vaan ota tahtipuikot itsellesi sen sijaan, että antaisit anoreksian ja sen väitteiden ohjata elämääsi. Käsittääkseni toipuessa vielä pitkään päähän tulee sairaita ajatuksia, joille ei voi mitään. Tärkeää on kuitenkin käsittää, että niiden mukaan ei tarvitse toimia, vaan itse päätät omasta elämästäsi.
Artikkelissa kehotetaankin vaihtamaan uhrin roolin oman elämäsi sankaruuteen. Kun siis päätät toipumisen polulle lähteä, päätä samalla, että teet itse omasta tarinastasi selviytymistarinan, ja olet oman elämäsi sankari, ja ala tehdä pieniä Suuria sankaritekoja tämän tarinan rakentamiseksi, oman käsikirjoituksesi kirjoittamiseksi. Et ole voinut valita sairastumistasi, mutta voit vaikuttaa toipumiseesi.
On kuitenkin selvää, että tämän sankaritarinan rakentaminen ei käy hetkessä. Artikkelissa kehotetaankin myös suoraan kohtaamiseen ja ratkaisemaan haasteet kulloisestakin hetkestä käsin. Vaikka anoreksiaan kuuluu usein asioiden suunnittelu ja tulevan murehtiminen etukäteen, koita elää hetkessä ja ottaa pala kerrallaan. Koska toipuminen on, kuten isäni kuvaa "maratonjuoksu", on siinä jaksamisen kannalta olennaista kohdata sairaus taistelu kerrallaan. Älä siis pohdi sitä, miten siedät itsesi kymmenen kiloa painavampana, vaan opettele hyväksymään ensin ensimmäinen lisäkilo. Älä pohdi aamiaisella, miten pystyt syömään kaikki päivän ateriat, äläkä ota tavoitteeksi pakkoliikkumisesta luopumisesta, vaan keskity siihen, miten pystyt välttämään juuri tällä hetkellä halun lähteä lenkille. Sillä kun nämä oikeanlaiset valinnat kasaantuvat ja toistuvat, alkaa niistä mudostua hyviä tapoja, terve elämä, ja anoreksian ääni sammuu pikkuhiljaa.
Artikkelissa kehotetaan myös harjaannuttamaan todellisuuden tietoista luomista ajatuksilla, tunteilla ja teoilla. Luo siis itse oma tulevaisuutesi pohtimalla, mitä toivot tulevalta, missä tilanteessa esimerkiksi toivoisit olevasi vaikkapa viiden vuoden kuluttua, ja ota pienien tekojen avulla askelia kohti tavoitettasi. Älä siis suostu pelkkään ajatukseen, että tulevaisuus tuo mitä tuo tullessaan, sillä tavoitteet auttavat suuntautumaan niitä kohden ja voivat toimia motivaattoreina muutokseen.
Toisaalta on tärkeää myös muistaa, että kaikkea elämässä ei voi suunnitella etukäteen. Ota siis elämä vastaan, ja lopeta elämän ja itsesi pakoilu, josta anoreksia on usein oire. Ja muista, että olet elämäsi tärkein ihminen. Tai artikkelin sanoin: "Sitoudu itseesi ja sano kyllä elämälle ja rakkaudelle".
<3: Ida
Hieno ja syväluotaava postaus Ida!
VastaaPoistaTodellakin, nuo tavoitteet ja kohdat pistivät ajatukset jylläämään. Anoreksia on niin monitahoinen sairaus, joka ulottaa lonkeronsa arkielämän joka sopukkaan. Siksi sitä työstettäessa on hyvä lohkoa topumisen motiivit ja keinot pienempiin palasiin, joista on helpompi saada ote.
Rehellisestä havannoinnista tekee hankalaa se, että sairastavan "silmät ovat liian lähellä". Kun kaikki pyörii oman navan ja sairaiden ajatusten ympärillä, on vaikea nähdä nenäänsä pidemmälle. Siksi juuri läheiset ja hoitohenkilökunta voivat antaa paremman kuvan tilanteesta, kuin mitä itse pystyy havainnoimaan. Totuttujen tapojen kyseenalaistaminen on myös todella tärkeää, sillä sairaudessa vuorottelevat säännöt ja pakot. Myös anorektikon roolista tahtoo pahimmassa vaiheessa pitää kiinni, koska pelkää sitä minää, joka paljastuu, kun "anorektikko" sisältä kuolee. Pelkää sitä kuka sitten oikeastaan onkaan. Tässä vaiheessa oma motivaatio saattaa olla hukassa ja sairastava tarvitsee tukea sen löytämiseen, kaivaakseen esiin oikeat syyt paranemiseen, eikä vain noudata ulkoa tulevia käskyjä. Tässä usein osastohoidossa mennään metsään, kun potilaita pakkosyötetään, ilman heidän todellista halua parantua.
Haasteet paranemisprosessissa kantavat eteenpäin ja kuten osuvasti kirjoitit, ei niiden tarvitse olla suuria. Pitää tehdä sen verran kun kertapyrähdyksellä kykenee, maailmoja ei tarvitse mullistaa, kunhan etenee. Loppujenlopuksi kun tavoitteet on asetettu, voidaan hiljakeen edetä niitä kohti ja palkintona on jotakin uusi ja terveempi elämä.
Sinä ihana Ida olet tosissaan sanonut ison KYLLÄ, elämälle ja olet syli avoinna ottamassa sitä vastaan! <3
Hei Nell! Lämmin kiitos kommentistasi, joka antoi jälleen ajattelemisen aihetta myös ruudun tälle puolen!
PoistaJuuri tuo eräänlainen "itsekeskeisyys" on nähdäkseni hyvin tyypillistä anoreksiaan sairastuneelle, kuten yleensäkin silloin kun on paha olla eikä tahdo nähdä ulospääsyä, niin on ollut myös minulla. Siksi päästäkseen eteenpäin toipumisprosessissa on välttämätöntä välillä ottaa pari askelta taaksepäin myrskynsilmästä, jotta sitä voisi katsoa ikään kuin ulkopuolisen silmin. Tähän minä olen saanut apua esimerkiksi juuri keskusteluissa hoitajani kanssa. Myös Sinun kanssasi jutellessa olen ilokseni huomannut, kuinka osaat hienosti jo järkeistää asioita ja realisoida sairaita mielikuvia, ja se on ensimmäinen askel näiden mielikuvien muuttamiseen! :)
Jäin myös miettimään tuota, mitä kirjoitit siitä, kuinka sairaana tuntuu vaikealta luopua "anorektikon roolista", koska ei halua tutustua siihen todelliseen minään, joka sairauden alla piilee. Niin totta tuokin! Itse muistan, kuinka häpesin aikoinani sitä Idaa sairauden alla, ja tahdoin sen ikään kuin piilottaa, ja ajattelin jopa muiden tutustuvan mielummin siihen "anorektikkoon" kuin Idaan. Nyt olen onneksi oppinut, kuinka se oikea Ida on paaaaljon mielenkiintoisempi ja mukavampi tuttavuus kuin Mörkö.
Ja aivan samoin on Sinun kohdallasi Nell. Kaikki mitä olen sairauden kuoren alta nähnyt Sinussa, jota ilokseni paljastuu yhä enemmän ja enemmän, on niin empaattinen, älykäs ja Ihana ihminen. Ja siihen Nell'n minä haluan tutustua. Enkä vain tutustua, vaan hänen kanssaan minä haluan ystävystä. Tsemppiä ja haleja! <3
Painavaa asiaa taas kerran!:) ...tai siis todella tärkeää, painava-sanasta saa jotenkin monimutkaisen vaikean, hehh;P
VastaaPoistaHeh, kiitos! :)
PoistaHeips Ida!
VastaaPoistaOlipa todellakin taas kerran asiaa joka lause! Hieno analyysi, Ida.
"Ensimmäinen ohje kuuluu: opettele rehellistä havainnointia."
Tuo on kyllä joskus monimutkaista. Vaikka noin fyysisellä tasolla uskon näkeväni itseni realistisesti, on henkinen itsensä hyväksyminen sitäkin vaikeampaa - ja todellakin, sairauden takia syytän itseäni usein siitä, että olen jonkinmoinen "friikki" ulkopuolisten silmin, enkä jaksa aina uskoa että ulkopuolinen tajuaisi, että taustalla on sairaus joka pistää käyttäytymään tietyllä tapaa.
"Omia (tai sairauden) ajatuksia kyseenalaistamalla ollaankin jo päästy toiseen ohjeeseen, eli totuttujen rooliesi, ajatus- ja käyttäytymismalliesi kyseeanalaistamiseen."
Niinpä! Tämä kytkeytyy niin tuohon ykkösohjeeseen. Jos kokee olevansa muiden silmissä outolintu, niin miksei kyseenalaista omia ukopuolisten silmin outoja käytösmallejaan? Vaikka niillä itselle on jonkinlainen maaaginen merkitys ja ne luovat turvaa, on tämä usein valheellista sellaista. Juurikin kuten kuvailet eri negatiivissävyisten pakkojen, rutiinien ja rituaalien muodossa.
"Kolmantena ohjeena artikkelissa kehotetaan tunnistamaan omat motivaation lähteensä."
Tämä on niin tärkeää! Ilman oikeita ja aitoja motivaation lähteitä on tervehtyminen kovin vaikeaa, uskallan jopa sanoa että mahdotonta. Jos ei ole mitään, joka motivoi parantumaan voi parantuminen todellakin olla miltei mahdotonta. Itselläni ainakin on omat tavoitteet jotka ovat ne, joiden takia jaksan uskoa parantumiseen ja joiden takia jaksan nähdä valoa tunnelin päässä. Ja - todellakin - näistä tavoitteista on todella tärkeää aina säännöllisin väliajoin muistuttaa itseään, jotta jaksaa jatkaa kamppailuaan.
"Artikkelissa kehotetaankin vaihtamaan uhrin roolin oman elämäsi sankaruuteen. /.../ On kuitenkin selvää, että tämän sankaritarinan rakentaminen ei käy hetkessä."
Heh! Tuo "oman elämänsä sankaruus" tuntuu jotenkin niin Sarasvuomaiselta iskulauseelta, mutta yhtään väheksymättä... Eiköhän, Ida, tehdä tarinoistamme loppupeleissä sankaritarinoita!! Pienin ja turvallisin askelin edeten.
"Artikkelissa kehotetaan myös harjaannuttamaan todellisuuden tietoista luomista ajatuksilla, tunteilla ja teoilla. Luo siis itse oma tulevaisuutesi pohtimalla, mitä toivot tulevalta, missä tilanteessa esimerkiksi toivoisit olevasi vaikkapa viiden vuoden kuluttua, ja ota pienien tekojen avulla askelia kohti tavoitettasi."
Juuri tähän mielestäni motivaation lähteiden löytäminen ja oman elämän haltuun ottaminen (sankaruus) loppupeleissä kiteytyvätkin.
"Toisaalta on tärkeää myös muistaa, että kaikkea elämässä ei voi suunnitella etukäteen."
Aivan!... Ja sekös Mörköä kismittääkin! ;) Mutta, vakavasti, tämän opettelu ei aina ole helppoa, ja vie varmasti aikaa oppia ja hyväksyä ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on tullakseen, myönteisessä mielessä. Mutta kyllä me sen opimme, eikös, Idaseni!
Voimahalauksin! <3
Hei Andrea! Ja ISO kiitos kovin, kovin viisaasta ja analyyttisesta kommentistasi! Luulin jo ilmaisseeni tekstissäni kaikki ajatukseni, jotka minulla oli artikkelin neuvoja kohtaan, mutta kommenttisi sai ajattelemaan asiaa vielä monelta kannalta uudelleen. :)
PoistaKommenttisi oli siis jälleen täynnä viisautta, mutta päällimmäisenä minulla jäi mieleen kommentistasi se käsitys itsestäsi, että olisit jotenkin "outolintu", ja se häpeä ja syyllisyys, jota tunnet itseäsi kohtaan. Tulin siitä surulliseksi, sillä minun näkökulmastani tämä ei pidä Sinun kohdallasi alkuunkaan paikkaansa! Kehottaisinkin Sinua vaihtamaan sen häpeä, jota tunnet, ja jota minäkin tunsin vuosia itsestäni, ja tunnen ajoittain edelleenkin, ylpeyteen itsestäsi. Olet Andrea hieno, lahjakas, älykäs ja empaattinen ihminen. Eikä mikään sairaus koskaan voi sitä mitätöidä, vaikka itseluottamuksesi se yrittääkin selvästi tuhota. Itseni kohdalla ainakin juuri itseluottamuksen kasvattaminen noiden motivaation lähteiden lisäksi, joita Sinullakin onneksi on, onkin ollut toipumiseni kannalta ihan ratkaisevan tärkeää. Siksi kehotan Sinuakin: vaihda itsesi mollaaminen ja syyllistäminen itsesi kehumiseen. Sen sijaan, että moittisit itseäsi siitä, kuinka sairas vielä olet, käännä katseesi niihin saavutuksiin ja edistysaskeleisiin, jotka olet jo ottanut. Olet esimerkiksi nyt selvinnyt hienosti jo pitkään ilman osastohoitoa, ja minä jos kuka tiedän, kuinka hieno saavutus sekin on! Ja kun usko itseen kasvaa, on myös paljon vahvemmilla myös ruvetessa työskentelemään niiden haasteiden kanssa, joita Mörön lopulliseksi voittamiseksi on vielä jäljellä. Toivotan siis Sinulle paljon uskoa itseesi ja omiin voimiisi, kauniita sanoja itsellesi ja ylpeyttä itsestäsi. Olet Hieno ihminen, ja aivan varmasti vielä Sankari. <3
Hei Ida!
VastaaPoistaNiin totta kaikki mitä kirjoitat! Tuo oman minän löytäminen ja varsinkin anoreksiasta luopuminen vuosien sairastelun jälkeen ei ole mikään helppo juttu! Sinulla niin kuin minullakin anoreksiasta tuli tosiaan "minä" enkä pitkään osannut edes ajatella elämää ilman sitä, saatika ajatella että ihmiset näkisivät minut muuna kuin anorektikkona. Anoreksiasta oli todellakin tullut rooli jota elin ja siitä ei ole ollut helppo päästä eroon, ihan niin kuin kirjoitit. Enkä kokonaan ole päässytkään.
Omalla kohdalla toipumisessani auttoi paljon se, että kaikki terveet ystävät tunsivat minut jo pitkältä ajalta ENNEN anoreksiamörköä, joten he todellakin tiesivät, että anoreksia ei ole = minä. Suurin osa, ellei kaikki, oli jo luopunut toivosta että koskaan paranisin, niin syvällä olin sairauden syövereissä.
Minua on myöskin auttanut juuri tuo mistä kirjoitat, eli omat tulevaisuuden toiveet. Ei auta vain se, että toiveita on, vaan niiden eteen pitää myös tehdä töitä. Päätoiveeni on paluu työelämään, ja sen eteen olen tehnyt töitä ensin kahdella kuntoutuskurssilla ja nyt osa-aikatyöllä. Paluu ei tapahdu yhdessä yössä eikä varsinkaan jos vain istuu kotona ja toivoo sitä. Itse aloitin tämän prosessin syksyllä 2011 ja se vielä jatkuu, joten pitkästä ajasta tässä on kyse. Ja tosiaan, se pitää itse TEHDÄ, ei vain puhua siitä. Monta kertaa olen pelännyt, että miten pärjään jne. mutta pelko on voitettava ja ns. otettava härkää sarvista.
Toinen toiveeni onkin jo toteutunut: koiranpentu! Sitäkin asiaa työstin usean vuoden ajan ennen kuin se toteutui. Tämä todistaa, että kaikki on mahdollista jos vain jaksaa olla kärsivällinen ja taas, tehdä töitä sen eteen. Ei se koiranpentu yhtäkkiä tänne vain ilmaantunut itsestään. Vaikkakin voin sanoa, että kärsivällisyys ei todellakaan ole parhaita puoliani, heh!
Kuten kirjoitat, toipumisessa on tärkeää ettei panikoi etukäteen tulevaa, vaan elää tässä hetkessä ja yrittää selvitä siitä. Tämä pätee elämään ihan yleisesti. Liiankin usein me ihmiset kovasti suunnittelemme tulevaa ja unohdamme elää tässä hetkessä. Suunnittelemme huomista, ja kun se huominen tulee, emme eläkään sitä, vaan kaikki aika menee taas sen huomisen suunnitteluun.
Anoreksia on todellakin pako elämästä ja itsestään, myöskin pako vastuusta itsestään ja elämästään. Sinä Ida olet mahtavasti sanoutunut irti tästä kuviosta, olet alkanut elää ja ottaa vastuuta itsestäsi ja teoistasi! Se on todella, todella hienoa! Juoksemme molemmat maratonia, minä olen tällä hetkellä päässyt vähän pidemmälle, mutta kovaa vauhtia olet minut saavuttamassa! Ehkä ylitämme maaliviivan käsi kädessä :)
Lämmin halaus <3<3<3
Hei Katarina! Ja lämmin, lämmin kiitos taas kommentistasi! Uskomatonta, miten te lukijat olette selvästi todella jaksaneet perehtyä tekstiini, olen siitä otettu. Löysin kommentistasi taas minun tarinani kanssa niin paljon yhtäläisyyksiä....
PoistaEnsinnäkin tuo, kuinka tärkeää on, että ympärillä on sellaisia ihmisiä, jotka muistavat minut ajalta ennen sairastumistani. Minulle on ollut tärkeää, että minulla on vertaistuen lisäksi ollut juuri tuollaisia kontakteja. Eli esimerkiksi perheeni, isovanhempani ja paras ystäväni. He ovat jaksaneet juurikin muistuttaa minua siitä Idasta, joka tämän sairauden alla on piillyt, ja osoittaneet, kuinka haluavat siihen uudelleen tutustua. Lisäksi olen esimerkiksi harrastuksieni myötä pyrkinyt luomaan kontakteja sellaisiin ihmisiin, jotka eivät tiedä sairaudestani. Minulle on ollut tärkeä tuntea, että olen vain Ida, en aina "se anorektikko".
Ja niin totta tuokin, mitä kirjoitat vastuunottamisesta! Lopulta kun toisen puolesta ei voi parantua, vaan jokaisen on itse otettava siitä vastuu, vaikka muut voivat toki tukena ollakin. Ja juuri tämän asian sisäistettyäni, olen todella päässyt tällä sektorilla eteenpäin, ja tunnenkin itsestäni suurta ylpeyttä. Aivan samoin kuin Sinunkin on syytä tuntea itsestäsi.
On kertakaikkiaan niin ihanaa, kuinka olet löytänyt elämäniloasi takaisin saavuttaessasi haaveitasi ja suunnitelmiasi. Ja olen varma, että se kaikki ihana vain lisääntyy meidän molempien elämässä, kunhan vain saavutamme maaliviivan. Ja sen maaliviivan me molemmat aivan varmasti vielä saavutamme. Käsikädessä tai perätysten, mutta aikanamme molemmat kuitenkin. Ja viimeistään sen jälkeen jatkamme elämäämme käsikädessä, Ystäväni. Haleja. <3
Mielenkiintoisia pohdintoja!
VastaaPoistaMielestäni tässä tekstissä on taas iso esimerkki siitä, että olet saanut voimia ja uutta energiaa. Monelle "tavalliesta artikkelista" olet saanut nostettua tärkeitä asioita itsellesi ja vinkiksi myös meille muille. Tämänkin tekstin tuottaminen on vaatinut, että pystyt ajattelemaan asioita ja vielä pohtimaan niitä omasta elämäntilanteesta käsin. Muista olla ylpeä itsestäsi ja huomata toipumista myös tällaisissa asioissa!
Mitä tulee itse artikkeliin, siinä on koottuna monia minustakin tärkeitä asioita. Toisaalta, välillä itseä ainakin ahdistaa ajatukset "todellisista tavoitteista ja motivaatiosta", "todellisen minän löytämisestä". Mistä tietää, mikä on todellista "minää"? Tai mikä tavoite on "minua" tai "minusta itsestäni lähtöisin"?
En tarkoita, etteivätkö nämä olisi tärkeitä asioita pohtia, mutta ehkä tuo viimeinen kohta vastaa esittämiini kysymyksiin. Ainakin omalla kohdalla on opeteltavaa juuri sen hyväksymisessä, ettei koko vuorta valloiteta askeleella, ei päivässä, eikä kuulemma yhdessä kesälomassakaan. Pitää ehkä ajatella, että tämä tarkoittaa myös sitä, että opettelen hyväksymään myös sen, etten vielä tiedä, mistä tulevaisuudessa haaveilen. Ehkä senkin aika on sitten, vähän myöhemmin.
<3
Kiitos Jen taas Ihanan kannustavasta ja ajatuksia herättäneestä kommentistasi! Niin se kai on, että henkisen puolen edistymistä on itsessään vaikeampi huomata, kun on niin lähellä, tai siihen ei kiinnitä niin paljon huomiota. Siksi onkin juuri niin Ihanaa, että muut jaksavat siitä muistuttaa, kiitos siis Sinulle siitä! Toki olen itsekin huomannut, kuinka vointini on kokonaisuudessaan parantunut toki viime aikoina, ja varmaan tämä ajatusten vapautuminen näkyy myös teksteissäni :)
PoistaJa mitä tulee tuohon pohtimaasi asiaan itsensä tai "todellisen minän" löytämisestä, ajattelen, että se on pitkä prosessi, joka usein kestää koko elämän. Eikä mihinkään lopputulokseen välttämättä päädy koskaan, sillä tämä "minä" ei ole mikään stabiili tila, vaan elämän pyörteissä muuttuva ja suuntaa vaihtava. Ja hyvä niin, sillä se tarjoaa mahdollisuuden jatkuvaan oppimiseen. Silti tähän "minään" kannattaa tutustua, tai oikeammin sanottuna niihin pieniin löydöksiin, pieniin paloihin siitä, mistä se tällä hetkellä koostuu. Ei se kannatakaan tavoitella nähdäkseni tilaa, jossa voisi todeta "tällainen minä olen ja tulen aina olemaan", vaan pikemminkin "nyt nautin tästä" ja "näin minä ajattelen tänään". Täydellisyyteen pyrkivälle ja vaativalle ihmisille, jollaisia useat meistä syömishäiriöisistä ovat, tämän asian hyväksyminen on ehkä vaikeaa, mutta silloin kun tuntuu, että määränpää, eli ne tavoitteet ja oma itse, jatkuvasti muuttuu ja sitä ei tunnu saavuttavan koskaan, kannattaa tehdä niin kuin minä olen pyrkinyt tekemään: opetella nauttimaan matkasta.
Mielenkiintoista tutkimusmatkaa itseesi! Siihen Ihanaan ihmiseen kannattaa ehdottomasti tutustua <3