Minä ja kehoni: Kun huolenpitoa ansaitsevasta asiasta tulee taistelukenttä

Jokainen nainen varmasti tuskailee joskus peilin edessä tyytymättömänä. Ja vähintäänkin jokaisella naisella on kropassaan kohtia, joihin ei ole tyytyväinen. Syömishäiriön kohdalla kehonkuvan vääristyminen ja ajoittainen suoranainen inho omaa kehoaan kohtaan tai pelko sen kasvamisesta tai muuttumisesta on kuitenkin vielä aivan eri luokkaa verrattuna tähän naisten normaaliin tuskasteluun peilin edessä.

Viimeisissä hoitajan tapaamisessani ja perhetapaamisessamme ennen lomia käsittelimme minun suhtautumistani omaan kehooni. Kuvittelin pitkään, että syömishäiriöön kuuluva vääristynyt kehokuva ei koske minua eikä sairauteni ylipäätään liity mitenkään kehokuvaani. Enhän ollut koskaan nähnyt itseäni lihavana, olen kyllä ymmärtänyt olevani alipainoinen, eikä syömishäiriöni alun perin edes lähtenyt halustani olla laihempi. Viime aikoina asiaa pohdittuani ja ajatuksieni realisoitumisen myötä ovat mietteeni kuitenkin muuttuneet tämän osalta hieman. Seuraavassa pohdin sitä, millainen suhde minulla on ollut kehooni ennen sairastumista, miten sairaus on tähän suhteeseen vaikuttanut, ja millainen suhde minulla tällä hetkellä on omaa kroppaani ja painooni.

Olen aina ollut hyvin hoikka, siis jo ennen sairastumista. Ollessani terve söin vapaasti mitä halusin, myös herkkuja, en murehtinut kaloreista ja liikuin silloin kun huvitti ja tuntui hyvältä. Silti painoni pysyi alhaisena, mutta kuitenkin terveissä mitoissa.

Omasta hoikasta olemuksestani huolimatta en koskaan ihaillut alipainoisia tai laihoja ihmisiä, vaan pikemminkin olisin halunnut tartuttaa itseenikin hieman enemmän naisellisia muotoja, eikä minua olisi voinut vähempää kiinnostaa esimerkiksi mallimaailma tai siihen liittyvät televisiosarjat tai muotilehtien mallikuvat. Ihailin urheilullisten naisten lihaksia, ja olisin toivonut omassa kropassanikin olevan muuta kuin luuta ja nahkaa.

Pääosin olin kuitenkin tyytyväinen kehooni, enkä itseasiassa miettinyt sitä juurikaan. En ollut koskaan kovin kiinnostunut ulkonäöstäni. Aloitin meikkaamisen myöhään, ja silloinkin arkimeikkini oli hyvin kevyt. En käyttänyt juurikaan merkkivaatteita enkä kiinnittänyt juurikaan huomiota ulkonäkööni, sillä niin muissa ihmisissä kuin itsessäni pidin ulkokuorta arvokkaampana aina sitä mitä löytyy sisältä. Ainoa asia ulkoisessa olemuksessani, jota muistan joskus hävenneeni, olivat silmälasini, mikä johtui mitä todennäköisimmin siitä, että minua oli kiusattu ala-asteella niiden vuoksi.

Muut ihmiset kuitenkin kiinnittävät huomiota hoikkuuteeni, ja sain myös palautetta laihuudestani, toistuvasti. Usein sivuutin tämän olankohautuksella, mutta pikkuhiljaa toistuvat kommentit alkoivat minusta tuntua kiusallisiltakin. Pikkuhiljaa "aina hoikasta" Idasta alkoi muodostua osa identiteettiäni.
Tämä aiheutti pelkoa nuoruuteen kuuluvasta kehon muuttumisesta, ja kun kommentteja siitäkin alkoi tulla, iski minuun pelko, mitä jos menetän "laihan tytön" identiteettini. Samaan aikaan "Voi kun olet laiha!" kauhistelujen rinnalla aloin saada pikkuhiljaa myös kommentteja naisellisista muodoistani. Tämä pelästytti minua entisestään: mitä käy minulle ja identiteetilleni, jos en olekaan enää se laiha tyttö? Silti tämäkään asia, kuten edellä totesin, ei ollut se ratkaiseva asia sairastumiselleni.

Sillä kuten totesin, ei sairauteni siis kuitenkaan koskaan lähtenyt liikkeelle halusta ollut laihempi tai tyytymättömyydestä omaan kehooni, vaan ehkä ennemminkin siitä häpeästä, jota koin muuten itsestäni, sekä tarpeesta kontrolloida tai hallita elämääni. Sairauden astuessa kuvioihin alkoi suhteeni kehoonikin kuitenkin muuttua. Aloin löytää pikkuhiljaa ongelmakohtia kehostani ja tyytymättömyyteni siihen alkoi kasvaa.

Ensimmäisen osastohoitoni aikana tyytymättömyyteni omaan kehooni kasvoi. Aloin tuntea huonommuutta niitä anoreksiaa sairastavia potilaita kohtaan, jotka olivat minua laihempia. Koin, että minun ongelmaani vähäteltiin, eikä minua otettu yhtä vakavasti kuin huonommassa kunnossa olleita potilaita. Tunsin, että minun velvollisuuteni oli huolehtia muista ja minun tuli selvitä esimerkiksi opiskeluista, ja jaksaa asioita terveellä tavalla, vaikka olin sairas, olinhan lähempänä normaalipainoa. Lisäksi tunsin olevani epäonnistunut anoreksiassa, epäonnistunut tavoitteessani viedä kerrankin jokin äärimmäisyyteen tai olla jossakin asiassa paras, olihan aina joku siinä minua vielä parempi. Sairaat ajatukseni viedä tämän osalta asia päätökseensä vahvistui minussa, vaikka terve järki käski lopettamaan ennen kuin asiat olisivat minullakin vain vielä huonommin.

Sairauden tiukentaessa otettaan minusta tämä kilpailu "parhaan anorektikon" -leimasta vahvistui myös minussa. Myöhemmin osastolle palatessani tunsin mielihyvää ollessani fyysisesti muita potilaita huonommassa kunnossa.

Pääosin sairaudessani ei kuitenkaan vielä tässäkään vaiheessa ollut kyse halusta olla laiha. Olin vain ajatunut liian syvälle sairauden syövereihin kyetäkseni muutokseen, kaikkein huonoimmassa kunnossa ollessani painoni ei enää edes edustanut minulle painoa. Se oli minulle vain pieneneviä lukemia, joiden laskemista myös minä pelkäsin pystymättä kuitenkaan tekemään mitään korjatakseni tilannetta. Ymmärsin olevani liian laiha, mutta pelkäsin kuollakseni muutosta. Kun tyydyin tähän pystymättömyyteni, rakensin suojakseni eräälaisen suojamuurin, jossa en enää välittänyt kehoni hyvinvoinnista tai terveydestä, vaan suhtautumiseni siihen muuttui täysin välinpitämättömäksi.

Suurimmasta kuopasta noustuani pakkohoidon turvin olin vihdoin lähellä normaalipainoa. Tuolloin vanhoja kuvia katsoessani kauhistuin: olinko todella näyttänyt noin laihalta? Muistutin jopa omasta mielestäni kävelevää ruumista, enkä ollut tilanteeseeni tyytyväinen, enkä toivonut koskaan vajoavani samaan tilaan uudestaan. Tajusin tuolloin myös, kuinka myös oma realisuudentajuni oli kadonnut vajotessani. Edes minä itse en ollut pysynyt mukana syöksylaskussani ja todellisuudentajuni oli selvästi myös oman kuvani osalta ollut hämärtynyt.

Pakkohoitoni, jota pyrin vastustamaan kaikin mahdollisin keinoin, ja jonka aikana painoani nostettiin kymmeniä kiloja väkisin ylöspäin, kuitenkin sai minut ensimmäistä kertaa sairauteni aikana todella tuntemaan sen, miltä tuntuu, kun oma kontrolli viedään käsistä. Pyrin pitämään myös hoidon aikana omasta kontrollistani kiinni pakkoliikkumalla huoneessani ja piilottelemalla ruokaa, mutta kun huomasin, etteivät mitkään keinot riittäneet, olin suunniltani kauhustani. Tunsin, ettei minulla ollut mitään sanavaltaa omaan elämääni, eikä edes ihmisarvoa. Laihduttamiseni oli lähtenyt suuresta tarpeestani kontrolloida, ja nyt tämä kontrolli oli otettu minulta pois. Tunsin, että oma elämäni ja elämänhallintani oli viety käsistäni.

Pakkohoitojakson päätyttyä nousikin mielessäni ensi kertaa suunnaton pelko painoni hallitsemattomasta noususta, mikä piinaa minua edelleen.  En muista koskaan tavoitelleeni uudestaan sitä riutunutta kehoa, tai toivonneeni laihtuvani, olin paljon tyytyväinen tähän normaalimpaan kehooni kuin siihen, jossa ei ollut paljon muuta kuin luuta ja nahkaa. Pelkäsin kuitenkin suunnattomasti sitä, että vielä kotiuduttuanikin painoni jatkaisi mielestäni hallitsematonta nousua.Tämän vuoksi tiukensin jälleen sairasta kontrolliani, ja pian olinkin taas jälleen lähes yhtä pohjalla kuin aiemminkin.

Tällä hetkellä, näistä liian monista kuopista noustuani suhteeni omaan kehooni on ristiriitainen, mutta uskoakseni kuitenkin realistisempi kuin moniin vuosiin siitäkin huolimatta, että yhä joskus sovituskoppien peilien edessä ja valokuvia katsellessani hätkähdän omaa laihuuttani.

Tervellä järjellä ymmärrän nimittäin olevani liian alipainoinen, ja todella toivon saavani hieman muotoja, ja yhä useammin ja useammin tämä puoli onkin minussa vahvoilla. Koska en edelleenkään pidä itseäni kovin ulkonäkökeskeisenä, vaikka ei asia toki minullekaan ole täysin yhdentekevä, kannustaa minua eniten eteenpäin painonnormalisoimisessa nimenomaan lisääntyvät voimat ja jaksaminen ja sen mukanaan tuoma vapaus. Mutta toki uskon myös näyttäväni paremmalta normaalipainoisena.

Kaikesta tästä huolimatta menneisyyteni haamut kummittelevat kuitenkin edelleen, ja painonnousu ahdistaa minua yhä, ja pelko sen hallitsemattomasta liian nopeasta noususta ja tuon nousun jatkumisesta on nähdäkseni tällä hetkellä paitsi suurin pelkoni myös suurimpia esteitä paranemiselleni.

Sillä vaikka muuttuva kehoni ei minua enää juurikaan ahdista, vaan pikemminkin päinvastoin olen ihaillut esimerkiksi kasvavia lihaksiani, on ahdistus siirtynyt kasvaviin vaa'an numeroihin. Tämä johtuu käsittääkseni juurikin siitä, ettei sairauteni ole minun tapauksessani liittynyt enimmäkseen laihuuteen, vaan pikemminkin siihen, mitä painonnousu minulle edustaa, ja kuten kirjoitin, pakkohoitoni aikainen painon nostaminen, jossa en ollut ollenkaan itse mukana, sai minut kauhistumaan painoni omasta mielestäni hallitsematonta nousua ja tunnetta, joka siitä seurasi. Tällä hetkellä suojelenkin itseäni suurenevien lukemien aiheuttamalta ahdistukselta siten, etten itse katso painolukemaani.

Ahdistukseni liittyy siis nimenomaan minulla näihin numeroiden muuttumiseen, ei niinkään painooni tai kehoni muuttumiseen. Tarkoitan tällä sitä, että painaisin kymmenen kiloa enemmän kuin nyt tai kymmenen kiloa vähemmän kuin nyt, uskon, että jokainen lisäkilo tuntuisi minusta ainakin lähes yhtä ahdistavalta.

Silti menneisyyteni haamut kummittelevat myös siten, että ajatus normaalipainosta ja normaalikokoisesta kehosta pelottaa minua yhä jollakin tasolla. Tässä kyse on enimmäkseen siitä, mitä se minulle edustaa, eli niitä odotuksia ja vaatimuksia muilta ihmisiltä ja ennen kaikkea itseltäni, jotka minun tulisi mielestäni saavuttaa ollessani normaalipainoisen näköinen. Tämä juontaa käsittääkseni juurensa aikaan, jolloin lähes normaalipainoisena elin lähes täysin eristyksissä, ja yritin selvitä kaikesta itse, vaikka en siihen ollut valmis, ja ensimmäisen osastojaksoni aikaiseen aikaan, jolloin, koska painoni oli lähellä normaalia, koin velvollisuuteni opiskella lähes täysipäiväisesti ja huolehtia muista potilaista, vaikka oikeasti olin itsekin sisältä aivan rikki.

Ongelmani tällä hetkellä lienee myös paitsi tämä pelko painon noususta ja kaikesta siitä mitä liitän siihen ja normaalipainoon, myös se, että että olen jo liiaksi tottunut vuosia elämään vakavasti alipainoisessa kehossani, ja kaikki muutos tuntuu minusta aina vaikealta. Tästä muutoksesta muistuttavat pieneksi jäävät vaatteet ahdistavat myös minua. Tätä lisää se, että jollakin tasolla liitän oman kehonkuvani myös omaan identiteettiini, kuten edellä totesin. Olen jo liian pitkään määritellyt itseni painoni ja laihan olemukseni myötä, ja vaikka järki ymmärtää, ettei niillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ei tunnepuoli ole vielä päässyt mukaan.

Silti useimmiten tavoittelen tuota normaalipainoista kehoa ja odotan sitä, että vaatteet todella istuisivat minulle kauniisti. En enää koe minkäänlaista paremmuutta siitä, jos olen toista laihempi, vaan pikemminkin päinvastoin. En enää pyri korostamaan laihuuttani esimerkiksi mustilla vaatteilla, vaan pyrin valitsemaan vaatteeni pikemminkin juuri tuota sairautta korostavaa väriä karttaen.

Koska tiedostan oman laihuuteni, enkä halua sitä mainostaa, olenkin jo pitkään esimerkiksi kaupungilla kulkiessani hävenyt riutunutta kehoani ja pelännyt, miten muut siihen suhtautuvat. Enää en kuitenkaan edes suostu häpeämään itseäni, en sitten millään tasolla. Vaatteilla, koruilla ja meikillä pyrinkin vain korostamaan parhaita puoliani, joihin pikkuhiljaa esiin työntyvä naiseuteni ehdottomasti kuuluu.

Sillä omaa naiseuttani ja parhaita puoliani esiin tuomalla tunnen pääsääntöisesti itseni vihdoinkin kauniiksi, ehkä kauniimmaksi kuin koskaan ennen. Ennen sairauttani kun en ulkoista olemustani juurikaan arvostanut tai edes ajatellut, ja sairastuttuani siitä tuli minulle joko häpeilyn aihe tai taistelukenttä. Vihdoin olen kuitenkin suurimpana osana päivistä tyytyväinen siihen, mitä näen peilistä, vaikka toki huomaan myös alipainoni ja kohdat, joihin en ole tyytyväinen.

Ja miksi en tuntisi itseäni kauniiksi? Sillä jokainen meistä on kaunis omana itsenään, painosta riippumatta, niin olet myös Sinä. Sillä kauneus on niin paljon muuta kuin pelkkä painolukema. Ja jokainen keho taas on arvokas. Niin arvokas, että siitä kannattaa pitää hyvää huolta.

<3: Ida

Kuva: http://www.hercampus.com/sites/default/files/media_crop/2353/public/love%20your%20body.png