Ollakseni rehellinen, olivat ensimmäiset muutokset oikeastaan pikemminkin negatiivisia. Ensimmäisenä seurauksena oli suunnaton ahdistus, jota seurasi syyllisyys. Ajoittain tämä ahdistus oli niin voimakasta, että se sai minut itkemään, huutamaan ja lähes vajoamaan maanrakoon. Mutta mitäs muuta olisikaan voinut olettaa, sillä siellähän se sairaus kolkutteli tyytymättömyyttään, kun olin ahtanut sen nurkkaan toimimalla sitä vastaan.Tuntui, että mitä paremmin olin onnistunut Mörköä vastustamaan, sitä pahempi oli ahdistus ja sitä kovempaa sairaus löi takaisin.
Tyytymättömänä Mörkö alkoi seuraavassa syöttää minulle yhä voimakkaammin ja tiheämmin sen sairaita ajatuksia. Se tuntui olevan kauhuissaan: eikö minua kuunnella, eikö minun tahtoani noudateta? Samalla kun sairaus yritti vahventaa otettaan, en kuitenkaan suostunut luovuttamaan tässä taistelussa, vaan sinnikkyydelläni ja sisullani (tai jääräpäisyydelläni...) pidin pääni, ja otin samalla ahdistuksen hallintakeinoni käyttöön.
Ja onneksi pidinkin pääni. Sillä pikkuhiljaa tämä Mörön ääni alkoi nimittäin hiljetä, kun se huomasi huutelevansa käskyjään turhaan. Samalla, kun nämä sairaat ajatukset eivät vieneet kaikkea psyykkistä energiaani, alkoi terve psyykkinen puoleni vahvistua ja vahvistua, mikä vahvisti luottamustani jatkaa samaan malliin.
Tämä luottamus näkyi nimenomaan kasvavana itseluottamuksena, siis uskona itseeni ja omiin voimiini. Onnistumisen tunne antoi minulle luottamusta siihen, että olen vahvempi kuin tämä sairaus. En enää tuntenut olevani yhtä pieni ja heikko sairauden edessä, vaan aloin katsoa sitä ikään kuin ylhäältäpäin. Olenkin sanonut isälleni, että välillä melkein säälin Mörköä, kun näin sen kuvan haalenevan mielessäni, jos siinä siis olisi mitään säälimisen arvoista.
Tämä onnistumisen tunne antoi minulle sellaista positiivista energiaa, että uskoni siihen, että haluan jatkossani onnistua, ja että onnnistuisinkin, vain kasvoi. Aloin saada pieniä erävoittoja Mörköä vastaan: luin kirjaa kotihommien sijaan, kaavin viimeisetkin keiton rippeet kattilan pohjalta ja niin edelleen. Tietoisesti toimin juuri toisin kuin sairaus käski. Ja tätä kautta alkoi tarinaani tulla yhä enemmän ja enemmän uusia onnistumisia. Toisin sanoen jokin positiivinen pyörä käynnistyi, ja onnistumiseni alkoivat ruokkia uusia onnistumisia.
Samalla huomasin, että minulle tuli myös muita ajatuksia kuin niitä anoreksian käskyjä. Toisin sanoen anorektisista ajatuksista vapautuminen antoi tilaa uusille oivalluksille ja ajatuksille. Tuntui ikään kuin päässäni olisi nyt ollut tilaa muullekin, ja tämän seurauksena alkoi syntyä esimerkiksi näitä uusia blogitekstejä eri aiheista ja hoitajani kanssa pääsin käsittelemään uusia aiheita.
Suurin muutos, mikä tästä ajatuksieni vapautumisesta on tullut, paitsi että se on kasvattanut itseluottamustani, on se antanut minulle vapautta ja lisännyt joustavuuttani. En enää esimerkiksi ahdistu siitä, jos liikun tänään vähemmän kuin edellisenä päivänä ja pystyn yhä useammin ja useammin kuulostelemaan itseäni sen suhteen, mitä minua oikeasti huvittaa tehdä. Jos haluan mieluummin lukea kirjaa kuin siivota, se on ok. Jos haluan mieluummin poiketa museossa tai kaupassa kuin kävellä, teen niin.
Tämä joustavuuteni lisääntyminen ja pakkojeni lieventyminen on mahdollistanut minulle myös ihan uudenlaisen nautinnon kokemuksen. Pystyn olemaan paremmin läsnä hetkessä, elämään ja tekemään muitakin asioita kuin omia sairaita rutiinejani. Tästä esimerkkinä ovat esimerkiksi retket parhaan ystäväni seurassa, juhannusviikonloppu mökillä sekä juuri koettu Tukholman-risteily.
Itseluottamukseni myötä myös itsenäistymiseni on edennyt. En enää pelkää yksin jäämistä kuten ennen, sillä tiedän pärjääväni taistelussani Mörköä vastaan myös silloin, kun jäämme kahdestaan. Sillä tiedän, että minussa itsessäni on se voima, jolla Mörkö päihitetään. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö tarvitsisi yhä paljon tukea, ja kyllä minä sitä osaan myös ottaa vastaan ja pyytää.
Tähän loppuun haluankin vielä huomauttaa, että kyllä, minullekin tulee yhä sairaita ajatuksia. Enää ne eivät kuitenkaan hallitse koko elämääni, ja pikkuhiljaa toivon Mörön äänen vaikenevan kokonaan. Vaikka matkani on siis vielä kesken, olen päässyt jo pitkälle, ja ainakin yhden asian olen tällä matkallani oppinut: "täytyy kestää kipuaa jos haluaa saavuttaa".
<3: Ida
Ahdistus, se kirottu ahdistus! Se on pakko kokea, että anoreksian tiukasta otteesta pääsee edes vähän irtautumaan. Ja onhan ahdistuskin tunne, vaikka sitä ei heti uskoisikaan. Kun tunteet toipumisen edetessä heräävät, niin ahdistus on se ihka ensimmäinen ilmaantuja ja näinollen hyvä merkki. Ahdistuksen kanssa kun oppii elämään, alkaa se hiljalleen hälventyä ja kuten niin hienosti kuvasitkin, pystyy itse tietoisesti sitä asiaa edistämään. Juuri nuo tietoiset pienet korjausliikkeet pitävät prosessin pyörimässä ja ikävä olo vähenee pikkuhiljaa. Vaikka jonkun mielestä, uuden ruokalajin maistaminen saattaa kuulostaa mitättömältä, on se toipuvalle iso asia! Tärkeintähän on se, että pistää sairaudelle hanttiin ja tekee toisin, kuin ääni käskee. Jossakin vaiheessa kuvaamasi luottamus omaan itseen ja pystymiseen kasvaa ja rohkeus suurempiin uudistuksiin nousee. Muita voi huijata, mutta edes itselleen on oltava rehellinen, niin sairaudella on taas yksi kädensija vähemmän.
VastaaPoistaMatkaa täyteen parantumiseen vielä on, mutta olet niin määrätietoinen, että saavutat tahtomasi terveyden. Olet jo todella pitkällä paranemisprosessissasi ja jokaisesta postauksestasi huokuu ilo ja taistelutahto. Mahtavaa Ida ja kiitos taas valaisevasta postauksesta ihana! <3
Kiitos Ihana Nell viisaasta kommentistasi!
PoistaNiin totta kyllä kaikki tuo, mitä kirjoitat ahdistuksesta. Niin se vain on, että ahdistus on merkki siitä, että menee eteenpäin. Ilman muutosta kun ei ahdistusta synny. Jos aina tämän ahdistuksen kohdalla sitten pelästyy ja palaa vanhaan, ei koskaan pääse eteenpäin. Ja ahdistuksesta taas ei pääse eroon muuten kuin ahdistumalla. Pakenemisen sijaan ahdistus on siis kohdattava.
Sinä olet jo osoittanut, että uskallat ahdistuksen kohdata. Olet ollut tavattoman rohkea, tehnyt rohkeita tekoja ja pistänyt sairaudelle kampoihin. Ja kun vielä saat lisää uskoa omiin voimiisi kohdata tuo ahdistus, voitat Mörön lopullisesti. Ja silloin sinä urhea, ihana nainen puhkeat kukkaan! Eikä se päivä ole edes välttämättä enää kaukana. Halaus <3
VastaaPoistaKiitos Ida. ”Tosi urakoitsijan” jääräpäinen voiton suoritus. Seuraava etappi odottaa taistelijaa, voiton lippu taustalla heilahtaa. Sen uskon että tämä mörkötauti on aivan kauhea, mutta sinä sisukas, nyt jo aidon Idan oloinen voitat sen, koska olet Ida. Lämpimin taustatuki ajatuksin sinua ajatellaan joka päivä. Rakasta itseäsi ja sano ääneen: olen hyvä.
Maija
Kiitos taustatuesta! Kommentistasi huokui se sama kannustus ja rohkaisu uskoa omaan itseeni, jota olen aina teiltä saanut. Sen ansiosta olen tullut minuksi. Ja sen ansiosta uskallan vielä joku päivä olla kokonaan minä. Aurinkoisia kesäpäiviä teillekin! Olette tärkeitä.
PoistaHei Ida!
VastaaPoistaNäin se on, ilman ahdistusta ei tapahdu muutosta, valitettavasti. Se on hyvä tiedostaa ettei kuvittele että toipumisprosessi on pelkkää ruusuilla tanssimista. Ahdistus on pakko kohdata jos haluaa parantua. Jos aina vain ahdistuksen kohdatessa kääntyy ja juoksee sitä pakoon ei voi edistyä eikä muutosta voi tapahtua. Tämän sinä Ida olet erittäin hyvin tiedostanut ja kohtaat ahdistuksesi silmätysten!
Toinen tärkeä seikka jonka myös olet Ida oivaltanut, on se päättäväisyys jota tarvitaan! Kun minä viimeisen kerran jouduin sairaalaan olin ennen sitä sanonut bestikselleni puhelimessa, että tiedän että painonnosto tulee ahdistamaan ja paljon, mutta NYT olen oikeasti päättänyt että kestän kaikki ahdistukset ja elän ne läpi. Ja tämä on pitänyt tähän päivään asti, ja olen satavarma että myös sinulla pitää, olet sen niin monta kertaa jo todistanut! Ja voin jälleen kerran sanoa, että kuljet niin jalanjäljissäni että!
Moni sanoo, että parantuminen ei ole vain kiinni siitä että ottaa itseään "niskasta kiinni". Itseänikin ärsytti kun sain usein kuulla nuo sanat. Ja totta on, ei olekaan pelkästään sitä, tarvitaan paljon tukea ja hoitoa. Mutta kyllä tarvitaan myös paljon sitä OMAA sisua ja sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä, ei se toipuminen ilman niitä onnistu. Kun ne asiat ovat kohdallaan, on toipumisella hyvät edellytykset onnistua! Ja sinullahan Ida ne ovat todellakin kohdallaan!
Ihan kohta tapaamme, ihanaa taas nähdä sinua! Lämmin halaus <3
Hei Katarin! Iso kiitos kommentistasi, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta!
PoistaEnsinnäkin tuosta ahdistuksesta. Kuten Nell'llekin kirjoitin, niin se vain on, että ahdistus ja siitä läpi meneminen on se ainoa keino päästä eteenpäin. Pitkään pelkäsin minäkin tuota ahdistusta liikaa, enkä uskonut omiin voimavaroihini kestää tuota ahdistusta. Mutta pikkuhiljaa olen pienin askelin oppinut sen hyväksymään ja sitä sietämään, ja päässyt vihdoin myös eteenpäin.
Mistä päästäänkin toiseen aiheeseen, nimittäin tuohon omaan päättäväisyyteen. Olet oikeassa siinä, että nimenomaan OMA tahto, oma sisu ja sinnikkyys ovat paranemisen ehdoton edellytys. En voi kuin ihmetellä ja ihastella kerta toisensa jälkeen sitä päättäväisyyttä ja sinnikkyyttä, joka Sinulla on ollut. Syömishäiriötä tai ei, siitä voisi moni tässä elämässä varmasti ottaa oppia, sillä se kantaa jo pitkälle.
Mielestäni tähän päättäväisyyteen liittyy kuitenkin myös usko omaan itseen. Motivaatio kun ei tarkoita mielestäni vain halua parantua, vaan myös uskoa siihen, että se on mahdollista. Itseään kun ei voi ottaa niskasta kiinni ilman voimia tehdä se tai uskoa että siihen pystyy. Pitkään minäkin halusin parantua, mutta en uskonut omiin voimiini taistella sairautta vastaan, ja lupaukseni muutoksesta jäivät vaille konkretiaa. Tuolloin tunsin itseni liian heikoksi sairauteni edessä. Vasta kun onnistumisten ja tuen avulla sain kerättyä uskoa, voimia, ja toivoa, onnistuin myös pitämään tuon päätökseni parantua myös niinä heikkoina hetkinä. Ja nyt, kyllä jalanjäljissäsi onnekseni kuljen, ja aion kulkea maaliin saakka!
Halauksia tapaamistamme odotellen <3
Tosi hieno teksti Ida. Oon aina tiennyt, että sussa on se voima sanoa anoreksialle vastaan, valita toisin ja tehdä toisin. Hyvä tsemppi päällä:) halauksia ja voimia. Nähdään illalla ;)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Rakas! Tiedän, Sinä olet aina uskonut minun voimiini taistella sairautta vastaan. Ja pikkuhiljaa sen Sinun ja muiden minulle rakkaimpien ihmisten uskon ja tuen avulla sekä omien onnistumisieni kautta olen vihdoin alkanut uskoa niihin itsekin. Nähdään! <3
Poistaolen itsekin huomannut, että kun olen uskaltanut irroittautua rutiineista ja "säännöistä" tai tehnyt jotain extemporea, on siitä seurannut sanoinkuvaamaton vapauden tunne. ja se tunne, jos joku, antaa toivoa huomisellekin.
VastaaPoistaaurinkoisia päiviä sinulle, Ida ♥
terkuin Birdy, joka ei jaksanut kirjautua Google-tiliinsä :)
Kiitos Sinullekin kommentistasi Birdy! Onpa mukavaa, kun Sinäkin olet jaksanut seurata blogiani ja kommentoidakin jo useasti :)
PoistaJa vielä kun täyttä asiaahan tuo kommenttisi onkin! Nimittäin se vapauden tunne: se on jotain sellaista, jota varmasti ei osaa samalla tavalla ainakaan arvostaa kuin toinen pakkojen luomassa vankilassa täyspäiväisesti elänyt. Pakot ovatkin mielestäni ehkä se kaikkein inhottavin asia tässä sairaudessa, ja niistä vapautuminen taas parasta toipumisessa, vaikka se ei koskaan ilmaiseksi tulekaan. Mutta sen vapauden eteen kannattaakin taistella. Ja taistelulla on Sinunkin se täysin mahdollista vielä saavuttaa, ja Sinä olet sen vapauden todellakin ansainnut.
Toivon siis Sinulle kovasti lisää tuollaisia vapautta ja toivoa tuovia päiviä Ihana Birdy <3 Pidä hyvää huolta itsestäsi, äläkä koskaan menetä toivoasi. Olet tärkeä.
Hei Kultaseni!
VastaaPoistaAnteeksi kun kommenttini on viipynyt; olen näin kesän kunniaksi vähän höllentänyt blogien lukutahtiani... :) Kiitos taas niin ytimeen osuvasta tekstistäsi! Yllä olevissa kommenteissa onkin jo ruodittu paljolti niitä ajatuksia, joita minussakin postauksesi herätti.
Olet niin oikeassa siinä, että muutokset ja erilailla tekeminen ovat ehkä tämän sairauden haastavin juttu. Ja ahdistus suuri kun muutoksen tielle lähtee. Mutta, ai että, sitä vapauden tunnetta joka syntyy kun päättäväisesti vain tekee toisin kuin sairaus sanelee. Ensin, kuten hyvin kuvailet, ahdistaa - ja paljon, mutta taas kerran; toistojen, toistojen ja toistojen (positiivisessa mielessä!) kautta sitä tottuu muutoksiin ja yhtäkkiä tilalle ilmaantuukin suunnaton vapauden tunne. Ja kuten olemme jo aiemmin todenneet muutos kuin muutos; oli se sitten pienempi tai suurempi, on aina arvokas. Maasta se pienikin ponnistaa!
Paljon muutoksen ja vapauden tuulahduksia kesääsi Ida-Ihana!
Nauti pienistä ja isommista erävoitoistasi ja niiden tuomasta uudesta "levytilasta" mieleesi ja ajatuksiisi! ;)
Olet niin onnesi ansainnut!
Lämpimin halauksin! ♥
Hei Sinullekin Andrea Ihananainen! Ja kiitos kommentistasi. Heti ensiksi haluan sanoa, että ei mitään anteeksi pyydettävää. Sinulla tai kenelläkään muulla ei ole mitään velvollisuutta lukea tekstejäni tai kommentoida niitä. Luet ja kommentoit silloin blogiani kun siltä tuntuu, siten minäkin teen näitä tekstejä kirjoittaessani :) Olen vain päinvastoin hvyilläni siitä, jos olet saanut muutakin tekemistä kesäpäiviisi :)
PoistaJuuri tuo kuvailemasi rutinoituminen ja muutoksen vaikeus on käsittääkseni yksi iso ja haastava tekijä, joka pitää minuakin yhä kiinni tässä kirotussa sairaudessa. Asian hyvä puoli on, että aina voi luoda uusia, terveyttä tukevia rutiineja. Kun on helposti rutiineihin lumpsahtava, kuten minä, voi sitä hyödyntää myös paranemisen tukena. Kun toistaa esimerkiksi uusia liikunta- tai ruokatapoja vähän aikaa, ei se enää vähän ajan päästä tunnukaan yhtä ahdistavalta, sillä siitä on muodostunut rutiinia.
Mutta kun se muutos on vaikeaa, kuten meille, kannattaa tuttua anoreksiakehää lähteäkin rikkomaan juuri tuolla tavalla, kuten kirjoitat, eli pienin askelin. Jokin pieni muutos, vaikkapa pieni lisäys ruokavalioon, lenkin pienenpieni lyhentäminen, tai vaikkapa aikataulumuutos voi saada kuitenkin pään sisällä aikaan jotain suurta, ravistella tuttua kaavaa niin, että lopulta saavuttaa tuon vapauden tunteen.
Tällaisin pienin muutoksin minä olen päässyt eteenpäin, ja ne ovat rohkaisseet minua uusiin muutoksiin. Ja samoin pääset Sinäkin, ja olet päässytkin. Minä kuljen rinnallasi tämän matkan, käsi kädessä, ja yhdessä saavutamme päämäärämme. Ja kyllä, aluksi ahdistaa, mutta sen päämäärän ja vapauden tunteen eteen kannattaa taistella.
Aurinkoisia kesäpäiviä ja kaikkea hyvää Sinulle Ystäväiseni!<3