Olemmekin useamman kerran perhetapaamisissamme käsitelleet suhdettani vanhempiini ja etenkin isääni. Ja vihdoin viimeisessä perhetapaamisessamme ennen lomia isäni totesi, että hänestä tuntuu, että hän on saamassa minusta aikuisen tyttären. Tämä on kertomus tähänastisen elämäni pituisesta minun ja vanhempieni välisestä suhteesta, pitkästä ja monimutkaisesta mutta tuloksellisesta matkasta eristyksen ja symbioosin kautta itsenäistymiseen. Tositarina siitä, kuinka Mörkö on tullut ajoittain sekoittamaan tätä elämäni tärkeintä suhdetta, ja lopulta kuitenkin siitä, kuinka tämän suhteen avulla olemme yhdessä vanhempieni kanssa tuhoamassa Mörön lopullisesti.
Ollessani lapsi olimme aina hyvin tiivis perheyhteisö. Vaikka perheemme näytti ulkopuolisista varmasti hyvin tavalliselta, sitä se ei minulle koskaan ollut. Minulle on nimittäin aina ollut itsestään selvää, että olen ollut vanhemmille aina jollakin tavalla erityinen. Minua ei pistetty tavalliseen kunnalliseen kouluun, vaan vanhemmat miettivät jo pienenä koulutusvaihtoehtojani. He rohkaisivat minua harrastamaan kaikkea mistä ikinä vain olinkaan kiinnostunut, mutta eivät painostaneet minua mihinkään. Vanhempani eivät luoneet minulle paineita suoriutua mistään täydellisesti, mutta luottivat aina siihen, että tekisin parhaani ja että se riittäisi vielä pitkälle.
 |
| "Minulle olet täydellinen." |
Siskoni kanssa teimme lapsena lähes kaiken aina yhdessä, meillä oli omia salaisia leikkejämme ja puuhiamme, mutta myös koko perheen voimin teimme paljon. Muistan lukuisat ja lukuisat yhteiset ulkomaanmatkamme, reissut Suomen sisällä, yhdessä jaetut piiloleikit ja peitoista ja tuoleista yhdessä rakentamamme majat, piknikit rannalle, tai sitten vain olohuoneen lattialle.
Tästä kaikesta yhdessäolosta huolimatta olin aina pienestä pitäen samaan aikaan myös itsenäinen, halusin huolehtia itsestäni ja muista, ennen kaikkea rakkaasta pikkusiskostani ja hoivaamisviettini myötä lukuisista vauvanukeistani, ja vanhempani antoivat tälle itsenäistymiselleni tilaa. Olin jopa niin vastuullinen, että jo ala-asteella isäni tokaisi minulle, että jättäisi perheemme raha-asiat minun hoitooni.
Jääräpäisyyttäni pidin myös pääni. Joskus muistan kantaneeni huolta koko perheestäni, putteellisista kyvyistäni huolimatta. Kannoin huolta muun muassa isäni tupakanpoltosta, ja sain hänet lopettamaan sen täyttäessäni kymmenen vuotta. Tästäkin huolimatta tiesin aina, kun minulla oli vaikeaa, että vanhempani ovat puolellani ja tekisivät ihan kaikkensa auttaakseen minua. Minulla oli vahva tunne siitä, että minulla oli aikuisia ympärilläni, joihin voisin aina tukeutua, kun oloni olisi turvaton.
Murrosiässä en kokenut siskoni tavoin myrskyävää eroprosessia vanhemmistani, vaan pidin vanhempieni tavoin suuret tunnemylläkkäni sisälläni. Samaan aikaan alkoi kuitenkin sisälläni syntyä ymmärrys siitä, etten voisi aina olla samalla tapaa läheinen vanhempieni kanssa kuin tähän asti. Pikkuhiljaa tämä ymmärrys alkoi muuttua peloksi, peloksi siitä, että jäisin yksin, että menettäisin ison osan elämästäni, sen kantavan voiman. Lapsuudesta asti minussa ollut haluni pärjätä itsekseni sekoittui pelkoon yksinjäämisestä, ja sai minut ajattelemaan virheellisesti, että minun tulisi pärjätä aikuisena yksin, kokonaan ilman vanhempieni tukea ja turvaa.
Tämä pelko yksinjäämisestä, ja oma huoleni pärjäämisestäni aikuisuuden vaatimusten edessä edesauttoivat sairauteni puhkeamista, vaikka ei ollutkaan ainoa syy. Pelkoni edessä halusin tehdä eron vanhemmistani mahdollisimman selväksi; muutin alaikäisenä omilleni ja katkaisin lähes kokonaan suhteeni vanhempiini. Elin sairauteni kanssa kahdestaan suunnilleen vuoden pitämättä lähes ollenkaan yhteyttä vanhempiini, vaikka Mörön nostaessa päätään yhä voimakkaammin ja voimakkaammin olisin kaivannut vanhempiani ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Haluan kuitenkin huomauttaa, että tämä eristäytymiseni ei ollut mitenkään vanhempieni syytä, he kyllä yrittivät tuloksetta saada minuun yhteyttä, ja houkutella minua kylään. Silti syvällä sisimmässäni tunsin oloni hylätyksi.
Sairauteni pahentuessa ja omien voimieni ehtyessä minun oli kuitenkin myönnettävä itselleni: en pärjäisi ilman vanhempiani. Muistan, kuinka itkien kerroin vanhemmilleni sairaudestani ja pyysin heidän apuaan. Tunsin, että olin antanut itse jo kaikkeni, ja tämä oli enää ainoa vaihtoehtoni. Kuten arvata saattaa, olivat vanhempani hämillään ja kauhuissaan, mutta mikä tärkeintä, lupasivat silti tapansa mukaan olla tukenani. Isäni lupasi, ettei hän koskaan tulisi luovuttamaan tässä taistelussa. Ja tämän päätöksen vanhempani ovat pitäneet.
Huolimatta vanhempieni suuresta halusta auttaa minua itse kuitenkin arkailin aluksi yhä ottaa vanhemiltani tukea ja apua vastaan. Ensimmäisen osastohoitoni aikoihin en vielä uskaltanutkaan heihin täysin tukeutua. Syömiseni yhä vaikeutuessa ja kuntoni huonontuessa tajusin kuitenkin, että tarvitsin entistä enemmän tukea. Ja tuona hädän hetkenä vanhempani ja heihin tukeutuminen oli lapsuuden ja nuoruuden muistojen ja kokemusten ansioista minulle se luontevin vastaus.
Kuntoni romahtaessa muutin sitten vanhempieni luo asumaan, ja pikkuhiljaa tukeuduin yhä enemmän ja enemmän vanhempiini, erityisesti isääni. Pahimman romahduksen edessä vanhempani pitivät kirjaimillesti minut hengissä, ikään kuin antoivat minulle tekohengitystä, käyttäen apunaan kaikkia mahdollisia keinoja.
Sairaalajaksojeni aikana isäni kävi päivittäin minua tervehtimässä, pisimmän osastojaksoni aikana siis kahdeksan pitkää kuukautta joka päivä luonani, jolloin purin hänelle sisälläni vellovaa ahdistusmöykkyä. Vanhempani tukivat minua edelleen kaikin keinoin ja kannnustivat minua ottamaan ulkopuolista apua vastaan.
Pakkohoitoni päätyttyä ja kieltäytyessäni kuitenkin pidemmistä osastojaksoista, vanhempani olivat valmiita hoitamaan minua kotona. He ottivat minut erimielisyyksistä huolimatta jälleen takaisin hoteisiinsa kuin eksyneen ja matkalla riutuneen linnunpoikaseen, ja pitivät kiinni lupauksesta, jonka olivat minulle aikoinaan antaneet.
Yhdessä vanhempieni kanssa kehitimme kotiini ainutlaatuisen hoitosysteemin, jossa tarvittaessani tuettujen ruokailujen ja alussa myös tuettujen liikkumisten avulla toiveeni mukaisesti pärjäsin osaston ulkopuolella. Tämä hoitosysteemi, jota yhä mukautettuna noudatamme, on vaatinut vanhemmiltani paljon, kaiken, mihin vanhempani ovat vain mitenkään pystyneet, ja ajoittain jopa enemmänkin. He ovat uhranneet minun toipumiseni eteen paljon aikaansa, vaivaansa ja omaa elämäänsä. Ja olen ikuisesti kiitollinen kaikesta siitä, mitä he ovat puolestani tehneet. Pikkuhijaa tästä hoitosysteemistä onkin kehittynyt toimiva, niin toimiva, että siitä ollaan kiinnostuneita jopa hoitotahollani, paikassa, jossa ammattitaidosta huolimatta ajoittain vain harvat tuntuivat enää uskovan toipumiseeni, kuten vanhempani ovat koko ajan uskoneet. Mutta ennen kaikkea on tästä vanhempieni kanssa luodusta systeemistä kehittynyt sellainen, että uskon sen avulla vielä paranevani.
Vanhemiltani saatu tiivistäkin tiiviimpi tuki on lähentänyt minua ja vanhempiani valtavasti. Asian nurjapuoli kuitenkin on ollut, että samalla kun ymmräsin, että vanhempieni tiivis tuki ja hoito on ainoa mahdollisuuteni pelastua, alkoi kuitenkin kasvaa myös riippuvuuteni vanhempiani kohtaan. Ajoittain elin vanhempieni kanssa lähes symbioottisessa suhteessa. Roikuin etenkin isässäni kuin hukkuva pelastusrenkaassa, ja jo ajatus hetkellisestä, vaikka vain päivän mittaisesta, erosta sai minut lähes pakokauhun valtaan.
Näen kuitenkin, että tämä symbioottinen suhde oli välttämätön välivaihe itsenäistymisprosessissa. Paitsi, että todella tarvitsin ihan jo hengissä pysymiseeni vanhempieni tukea, oli minulla suuri tarve tuntea se lapsuuden kokemus, että minulla oli heidän täysi tukensa enkä menettäisi heitä koskaan, ennen kuin kykenisin itsenäistymään. Minun oli siis jollakin tapaa tunnnettava se täydellinen vastavoima sille hylätyksi tulemisen pelolle, josta sairaus oli ainakin osittain saanut alkunsa.
Pikkuhiljaa huomasin kuitenkin, että vaikka vanhempani tuki on yhä välttämätön, se ei riitä paranemiseeni. Minun olisi myös itse tahdottava ja tehtävä töitä sen eteen. Samalla kun aloin ottaa itse yhä enemmän vastuuta paranemisestani, muuttui myös suhteeni vanhempiini. Epätoivoisen pelastusrenkaassa roikkumisen sijaan opettelin itse uimaan. Tämä näkyi muun muassa siinä että keskustelumme isäni kanssa hoidostani ja paranemisesta muuttuviat luonteeltaan. Isäni ei enää ollut se, joka väkisin yritti yhtä aikaa sekä vetää että työntää minua eteenpäin, vaan suunnittelimme tätä yhteistä tavoitettamme ja sen saavuttamista yhdessä, meistä tuli kumppaneita, joilla oli yhteinen tavoite ja päämäärä.
Ja pikkuhiljaa itsenäisten, minusta lähtevien onnistumisen kokemusten ja Mörköä vastaan käytyjen erävoittojen kautta, alkoi uskoni omaan itseeni kasvaa, epäilyksistäni huolimatta. Aloin uskoa vanhempien tuen lisäksi myös omiin voimiini. Samalla huomasin, että pärjäsin myös yhä paremmin ja paremmin myös silloin, kun jouduin sairauteni kanssa kahdestaan. Tämän seurauksena en enää pelännyt hetkellistä eroa vanhemmistani yhtä paljon, sillä tiesin pärjääväni myös omin voimin, ja toisaalta tiesin heidän olevan tukenani myös silloin, kun eivät olleet fyysisesti läsnä. Sillä taustalla minulla oli koko ajan se tunne ja varmuus, että voin aina tukeutua vanhempiini, kun vain tukea tarvitsen.
Vaikka en enää siis roikukaan vanhemmissani epätoivoisesti kuin hukkuva pelastusrenkaassa, vaan olen opetellut uimaan itse, tiedän, että tämä pelastusrengas kulkee aina rinnallani, ja voin ottaa siitä kiinni milloin tahansa, jos omat voimani alkavat ehtyä. Luopuessani osittain jo riippuvuussuhteestani vanhempiini en nimittäin todellakaan ole menettänyt vanhempiani. Vaan päinvastoin, olen saanut tilalle myös toisenlaisia yhdessäolon hetkiä heidän kanssaan, kuin sairauteni velvoittamaan tukemista. Äitini kanssa olen tehyt tänä kesänä muun muassa retken Porvooseen ja isäni kanssa kävimme koko talven yhdessä keilailemassa. Ja toteutuipa jälleen perhen kesken yksi ulkomaan matkakin, aivan kuten ennen. Ja tällöin, ilman sairauttani, olemme edelleen yhtä läheisiä, mutta silti tasavertaisia ihmisiä. Ehkäpä isäni olikin siis oikeassa, ehkä vaikka matka on ollut pitkä ja monimutkainen, olen vihdoin aikuistumassa ja luomassa uudenlaista suhdetta vanhempiini.
Kun oma lapsi sairastuu, ovat vanhemmat usein valmiita tekemään kaikkensa lapsensa parantumisen eteen. Minun vanhempani ovat aina tehneet vähän enemmän. Kuten isoäitini sanoo aina, ollessamme lapsia olisivat vanhempani olleet valmiita vaikka hakemaan minulle kuun taivaalta. Eikä tämä ole muuttunut mihinkään. Tosin todennäköisesti nyt hakisimme sen yhdessä sieltä, ja nimenomaan yhdessä siinä onnistuisimmmekin. Olemmehan sen jo melkein tehneetkin. Ja jos mitään hyvä haluaa tästä sairaudestani etsiä, on tämän asian oppiminen ollut niistä tärkein.
 |
| "Kukaan ei koskaaan rakasta yhtä pitkään kuin vanhempasi." |
<3: Ida
Kuvat:
https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNMoaA1glMhYwWwQop8Yjnd8dhgGM1Ssw5eOKOLzYlYeJ-UhkrLH__H0y2LWeSBP-uIk3J14cs6Yv0ZMzUbEBBy1kbeP8TvN2EFy1C-22Wxu0dBPrXBnE_o2aQJsoUSh1KKOfASAZfWHkF/s640/perfect.jpg
http://www.jokedujour.com/animal/parental-love.jpg
http://heavenleeops.files.wordpress.com/2012/12/parents-love.jpg?w=600&h=400
http://www.picturesquote.com/wp-content/uploads/quotes-about-parents-love-wisdom-of-life-parents-love-is-endless-40384.jpg
Todella koskettava postaus Ida, se pisti ajattelemaan omaakin vanhempisuhdettani. Olet todella onnekas, että sinulla on rakastavat vanhemmat, jotka ovat olleet valmiita tekemään kaikkensa auttaaksesi sinua nujertamaan tämän kavalan sairauden. Vaikka totaalinen itsenäistymisvaihe veikin sinut kauas rakkaistasi ja eristi, niin silti he olivat valmiita ottamaan lapsensa takaisin hoteisiinsa. Olit rohkeasti pyytämässä apua ja vanhempasi näkivät tuskasi. Kuten kirjoititkin, on vanhemmalle kamalaa nähdä lapsensa kärsivän ja he tuovat "vaikka kellosta viisarit", jos lapsi sitä kaipaa. Uskon, että juuri se, että olet saanut hoitoa kotona, on auttanut sinut uskomattomaan vauhtiin sairauden taltuttamisessa. En siis ihmettele, että myös polilla ollaan hoitomallistanne kiinnostuneita. Harmillista vain, että niin monella sairastavalla, ei ole sellaista voimavaraa, joka meillä molemmilla on: rakastavat vanhemmat ja sisarukset.
VastaaPoistaSinulla on jämäkkä tukiverkosto ja alkuun tämä pelastusrengas oli päällä kokoajan. Nyt olet alkanut tosiaan harjoittelemaan uimista myös omin päin, mutta rengas kelluu rinnallasi, oli aallokkoa tai tyyntä.
Paljon iloa ja valoa koko perheellesi ja halauksia sinulle Ida ihana! <3
Kiitos Ihana Nell taas kommentistasi! Olet oikeassa siinä, että tosiaan olemme molemmat todella onnekkaita, kun meillä on tukena tämä korvaamaton voimavara: meitä rakastava perhe tukenamme, joka kuten kirjoitat, on valmiita tekemään kaikkensa meidän eteemme. Joten rohkaisenkin Sinua: uskalla pyytää ja ottaa apua ja tukea vastaan myös perheeltäsi, hyödyntää siis tätä voimavaraa. Sinulla on siihen ihan täysi lupa, ja olet kaiken saamasi tuen arvoinen. Uskon, että vanhempasi haluavat olla tukenasi, aivan kuten Sinäkin olisit heidän tukenansa heidän asemassaan. Ja eihän sitä koskaan tiedä elämässä, koska tuo meidän vuoromme koittaa, ja roolit vaihtuvat, eikö?
PoistaKuten kirjoitat, on surullista, että kaikilla ei ole samalla tavalla vanhempia tukena. Uskon kuitenkin, että useimmalla on joku, joka haluaa kuunnella, olla tukena ja valaa uskoa. Jollakin se voi olla terapeutti tai hoitaja, toisella mummo tai ystävä, jos ei sitten vanhemmat. Ja se joku auttaa valtavasti taistelussa.
Mutta vaikka sellaista ei olisikaan, voi aina itse olla se oman toivonsa herättäjä. Nimittäin, vaikka muut voivat olla tukena, on parantuminen aina lopulta itsestä kiinni. Sillä kyllä, kuten kirjoitat, on ollut jo hengissä säilymiseni mutta myös toipumiseni kannnalta tärkeää vanhemmiltani saatu hoito kotona, mutta lopulta minut on saanut uskomaan paranemiseeni ne omat onnistumisen kokemukset ja erävoitot sairautani vastaan, jotka olen itse ottanut. Ja samasta syystä, siis Sinun omasta motivaatiosta ja itse ottamsitasi edistysaskeleista uskon täysin myös Sinuun ja Sinun paranemiseesi.
Monta lämmintä halausta ja iloa Sinullekin, toinen Ihana <3
Olet onnekas, että vanhempasi ovat pystyneet olemaan tukenasi paljon ja konkreettisesti. Sairaus on ollut osa heidänkin elämäänsä. Monella ei ole noin sinnikkäät ja vahvat vanhemmat tai muuta perheapua kuin sinulla. Moni vanhempi ei osaa, kykene, pysty, halua jne. auttaa tai ainakaan niin, että siitä olisi oikeasti hyötyä. Toki paljon on kiinni vastaanottavasta osapuolesta eli sairastuneesta. Monella ihmisellä ei kuitenkaan riitä voimavaroja auttaa näinkin vakavassa sairaudessa.
VastaaPoistaKiitos Sinullekin kommentistasi ja tärkeästä huomautuksesta! Tiedän ja tunnen olevani todella onnekas, kun minulla on rakastava perhe ympärilläni, jolla on tahtoa, kykyä ja resursseja olla tukenani. Todella toivon, että jokaisella olisi tukenaan joku, on se sitten ystävä, sukulainen tai terapeutti. Ja jos ei muuten sellaista löydy, täytyisi mielestäni hoidon tulla tässä kohtaan vastaan, vaikka valitettavasti olen tullut itsekin tutuksi hoidon puutteiden kanssa, ja huomannut ettei näin aina ole.
PoistaMutta, on sitten tukena kuka tahansa tai vaikka ei ketään, on se paraneminen lopulta tehtävä itse. Vaikka vanhempani ovat minunkin tapauksessani olleet tukenani ja apunani, mistä olen heille enemmän kuin kiitollinen, on todellinen työ täytynyt minun itse tehdä. Minun itse on täytynyt syödä ja nostaa itseni sieltä syvältä suosta, jossa olen ollut. Ja näin on jokaisen itse löydettävä itsestään se voima, jolla taltuttaa Anoreksiamörkö, on sitten tukena kuinka paljon ihmisiä hyvänsä. Ja jokaisessa meissä on onneksi se voima, kun sitä vain haluaa ja osaa käyttää, näin haluan uskoa.
Aurinkoisia kesäpäiviä Sinullekin! :)
Tämä teksti kosketti taas niin syvältä meitä jokaista. Elämä tuo todella joskus ”rankkasateita”, vaikka kaikki olisi hyvin. Olen niin pahoillani, että sinua ja perhettäsi kohtasi tällainen haaste, mutta nyt sateiden ryöpyttämänä, kivuliaiden vaiheiden jälkeen nousee aurinko. Olet noussut valoon ja näet vanhempiesi suuren rakkauden, näet itsesi vähän vielä ”kaatosadetta” kuivatellen, mutta voitontahtoisena Idana. Olette mahtava tiimi, te pystytte siihen, teillä on taito, johon ammattilaisuus ei yksin pysty, teillä on toistenne rakkaus ja sitkeys saada perhe ja etenkin sinut Ida taas onnelliseksi.
VastaaPoistaMaija
Kiitos tästä Ihanasta kommentistasi aivan erityisen paljon! Nyt olen puolestani minä täällä liikuttunut. Ja tiedätkö miksi? Nimenomaan siksi, että tiedän jokaisen kauniin sanasi olevan täyttä totta. Minulla on perheessäni sellainen rakkaus, joka on sellainen korvaamaton voimavara, että se on tätä sairautta vahvempi. Ja onneksi minulla on ja on aina ollut myös lisäksi teidän rakkautenne. Kaikkea hyvää ja lämpimiä halauksia teille molemmille Rakkaudella.
PoistaKiitos hienosta ja aidosta tekstistä. Muutama kyynelkin vierähti. Ehkä suuri vastuu ja huolehtininen kaikesta ja kaikista alkoi myös käydä liian raskaaksi. Oot aina ollut sydämellinen, heikompien ja yksinäisten puolustaja, aito ja ennakkoluulottomin ihminen ketä tunnen. Kukaan ei silti voi kantaa maailman tai edes perheen huolia yksin haerteilleen. Vähättelit ehkä omaa arvoa, ja oikeutta tuntea erilaisia tunteita. Lupaathan olla heikko kun siltä tubtuu ja sanoa kun on paha olla. Täällä on vanhempien lisäksi ainakin yksi olkapää johon aina nojata. Onhan se tullut todistwttua: tätä meidän suhdetta ei ole kaatanut eikä sörkynyt eristykset ja sairauden lukuisat yritykset tuhota tämä suhde. Silti ollaan yhä tässä ehkä vahvimpina kuin koskaan yhdessä. Uskon ja toivon sydämestäni että pahin on jo takana, mutta vaikkei olisikaan pysyn aina rinnallasi. On raastavaa ajatella miten kauheita asioita olet kokenut ja mitä sairauden valheita olet joutunut kuuntelemaan. Toivon että oot onnellinen, sitä vain toivon eniten maaimassa. Ja kohtihan sitä ollaan matkalla. Ole ylpeä itsestäsi ja armollinen itseäsi kohtaan(koska mun idaa ei enää kiduteta yhtään!!!) jatketaan yhdessä rohkeina. Olet rakas.
VastaaPoistaKiitos Ihanasta kommentistasi Rakas! Nyt olen puolestani minä täällä kyynel silmäkulmassa. <3 Kommentistasi huokui sellainen rakkaus, joka kuvastaa mielestäni hyvin tätä sisarsuhdettamme, joka, kuten kirjoitit, elää vahvempana kuin koskaan ennen. Jos tämä sairaus on joskus saanut minut yhtään epäilemään omaa arvoani, on Sinun rakkautesi saanut minut varmistumaan siitä, kuinka olen jollekin tärkeintä maailmassa. Jos tämä sairaus on koskaan saanut minut tuntemaan olevani yksin tässä maailmassa, olet Sinä todistanut, että joku kulkee aina rinnallani. Jos tämä sairaus on koskaan saanut oloni tuntumaan pahalta ja salaamaan sen, olet Sinä avannut sisimpäni ja tuonut sinne valon. Jatketaan yhdessä, rinta rinnan, käsi kädessä eteenpäin toinen toisiamme tukien, toinen toisiamme varten. <3
PoistaHei Kaunotar!!
VastaaPoistaKaunis ja liikuttava kirjoitus. Sinun, Teidän, perheenne yhteistyö on huikeaa, rakkaudentäytteistä ja rohkeaa. Todella hienoa, että valitsemanne hoitomalli on tuottanut tulosta. Vanhempasi tuntevat sinut itsesi lisäksi parhaiten ja nyt sopivalla hetkellä, on löytyneet omatkin voimavarasi ja tervehtymisesi on voinut alkaa..saada tuulta siipiensä alle. Kirjoitat kauniisti, sydämesi rakkaus jokaista läheistä perheenjäsentäsi kohtaan paistaa lämpimästi sanojesi läpi. Suhteenne on ainutlaatuinen, kuten Sinäkin. En osaa edes kyllin kauniisti kuvailla, että kuinka aidon onnellinen olen puolestasi, teidän kaikkien puolesta.
Olet juuri tuota kaikkea ihanaa..sydämellinen, hauska, empaattinen, rohkea, kaunis ja ennenkaikkea valtavan rohkea.
t. marika
Hei Ihana Marika ja kiitos Iiiiihanasta kommentistasi! Olen jälleen täällä sen ansiosta tippa linssissä.... :)
PoistaTiedätkö, kaikki tuo kaunis, mitä kirjoitat minusta pätee ihan yhtälailla Sinuunkin? Voisin kuvailla Sinua monilla kauniilla sanoilla, mutta teitkin sen jo puolestani. :)
Ja tiedätkö mitä, tuo, miten kauniisti kirjoitat minusta kertookin mielestäni itse asiassa enemmän Sinusta kuin minusta. Se on nimittäin jälleen yksi osoitus siitä, mikä Sinussa on kaikkein parasta, nimittäin halu ja kyky nähdä hyvää, niin muissa ihmisissä kuin elämässäkin. Ja tämän piirteesi vuoksi olet paitsi hyvä työssäsi, myös hyvä ihminen. Ja sen vuoksi Sinusta on ollut myös minulle niin paljon apua ja Sinuun on ollut etuoikeus tutustua. Sinun seurassasi on hyvä olla. Olet ihana! <3
Kiitos Ida!!
PoistaLuulen, että hetkellinen "yhteinen taipaleemme" oli omalta osaltaan huikea molemmille :-). Kuten aiemmin tuossa muístelit askarteluita, piparinleipomisia ja ulkoiluja, niin sain mi´näkin niistä hetkistä huomattavan paljon iloa, lisäymmärrystä elämää varten ja varmuutta siitä, että ihmisten kanssa mun pitääkin työskennellä. Kiitos ihanasta palautteesta <3.
t. marika
Hei Ida!
VastaaPoistaOlen NIIN onnellinen puolestasi! Onnellinen kun sinulla on noin ihana perhe joka on oikeasti osannut sinua auttaa! Kuten Anonyymi tuossa aiemmin kommentoi eivät kaikki vanhemmat tai omaiset osaa auttaa vaikka halua olisi. Tai eivät uskalla puuttua. Sinulla on rohkeat ja vahvat vanhemmat jotka eivät ole pelänneet Mörköä eivätkä kaikkea sitä mitä se tuo tullessaan. Ja he ovat osanneet erottaa mikä on Mörkö ja mikä Idaa.
Ja tärkein on tietysti just tuo minkä toit esille, eli ei vanhempien korvaamaton apu auta yhtään jos ei itse ole valmis tekemään omaa osuuttaan! He voivat tosiaan toimia pelastusrenkaina ja jopa opettaa uimaan, mutta se varsinainen uiminen pitää kyllä ihan itse tehdä, sitä ei kukaan voi tehdä toisen puolesta!
Ja sinä Ida olet kyllä kaikin tavoin osoittanut, että olet todellakin ollut halukas oppimaan uimaan, ja nyt sen taidon jo omaat! Pysyt hyvin pinnalla ihan itse, vanhemmat kulkevat siinä rinnalla valmiina ottamaan kiinni jos voimasi uupuvat. Ja tieto tästä kiinniotosta varmaan lisää uskallusta uida yhä pidemmälle kun tietää että pelkoa hukkumisesta ei ole.
Ja täällä ruudun toisella puolella, ja aina välillä ihan kasvotusten, on yksi pelastusrengas lisää johon voit aina turvautua jos siltä tuntuu, muistathan sen Ida?
Ylihuomenna tavataan, jipii!
Lämmin halaus <3
Hei Katarina! Ja ISO kiitos kommentistasi! Tunnuit tavoittavan siinä niiin hyvin kaiken sen, mitä tekstilläni halusinkin sanoa. :)
PoistaNimittäin mitä vanhempiini ja heidän kykyynsä auttaa tulee, ovat juuri nuo mainitsemasi kaksi asiaa olleet ne kaikkein tärkeimmät: nimittäin se, että he eivät ole pelänneet Mörköä silloinkaan kun minä olen itse ollut kauhuissani sen edessä, ja lisäksi tuo, että he ovat osanneet erottaa minut sairaudestani. Toivon kovasti, että Sinullakin on ollut sellaisia ihmisiä ympärilläsi.
Ja sitten päästäänkin siihen kaikkein tärkeimpään: nimittäin siihen omaan tekemiseen. Sillä kuten toteat, on lopulta se suurin työ oman paranemisen eteen tehtävä aina lopulta itse. Olenkin sanonut useasti, että jos joku toinen voisi parantua puolestani, olisivat vanhempani tehneet sen jo varmasti moneen kertaan. Mutta kun näin ei valitettavasti ole.
Ja tämän suuren työn edessä toivoa antavat minulle paitsi omat onnistumiseni, myös muiden, ja ennen kaikkea juuri Sinun esimerkkisi siitä, kuinka oikeasti kaikki on mahdollista, eikä koskaan kannata luovuttaa.
Olet siis päässyt pitkälle, mutta toivottavasti tiedät, että kun Sinulla tulee tarve olkapäälle tai kuuntelevalle korvalle, on täällä samoin myös aina yksi, ja tarvittaessa vaikka kaksikin, olkapäätä ja korvaa vapaana Sinua varten. Sillä kaikki tarvitsevat joskus sitä pelastusrengasta tuekseen. Ja minäkin haluan olla tukenasi.
Ja voi kuinka Ihanaa nähdä taas Sinua, sitä olen odottanut! :) Halaus Sinulle ja Lumille <3
Hienosti kirjoitat teidän väleistänne, huomaa, että asiaa on työstetty! Itsellä perhesuhteet ovat ristiriitaiset ja yksi iso asia matkalla tulee olemaan niiden avaaminen. Välillä olen tuntenut katkeruutta (ja tunnen vieläkin) siitä, että oma tilanteeni ei ole sinun tai muiden vastaavien kaltainen, mutta koen, että se vain on niitä elämän asioita, joiden kanssa on tavalla tai toisella opittava elämään. Enkä siis tarkoita, etteikö vanhempani ja perheeni välittäisi, tai haluaisi auttaa, kyllä he haluaisivat ja auttavatkin, omalla tavallaan.
VastaaPoistaMutta huolimatta pienestä kateuden häivästä, olen iloinen, että sinulla on tällainen tilanne. Jokainen tarvitsee ja ansaitsee joskus tukea, oli terve tai sairas. Pyytäminen on vaikeaa, mutta toisaalta, kuka meistä kieltäisi avun antamisen, jos itseltä pyydettäisiin?
<3
Kiitos Sinullekin Jen jälleen kommentistasi! Kuten jo edellä kirjoitin, tunnen todella onnekkaaksi itseni, kun minulla on perhe tukenani. On valitettavaa, että kaikkien vanhemmilla ei ole riittävästi resursseja tai voimavaroja olla samalla tapaa lapsensa tukena. Toivon kuitenkin, että Sinullakin on joku, jolle puhua, jonka kanssa jakaa ajatuksiasi ja johon tukeutua. Jos ei vielä ole, täällä ruudun toisella puolella on yksi, joka mielellään "kuuntelisi" Sinua silloin tällöin vaikka facebookissa, jos haluat? Ihmeisiin eivät ovat voimavaranikaan vielä riitä, mutta ainakin minulle voi laittaa viestiä, jos kaipaa jotakin, jolle purkaa omia ajatuksiaan vertaistukihengessä. Laitapa sähköpostia, jos sitä kaipaat: idaelina88@gmail.com! :)
PoistaHienoa on kuitenkin joka tapauksessa, että tiedostat, että tuo suhteesi vanhempiisi on sellainen, jota Sinun täytyy tulevaisuudessa työstää. Näen paranemisen edellytyksenä myös pitkälti sen, että tutustuu itseensä ja niin niihin seikkoihin, joita voi käyttää voimavaroina paranemistaipaleella, että niihin, jotka ovat paranemisen esteenä, toisin sanoen paraneminen on siis itseensä tutustumista ja itsensä kuuntelemista.
Hienoa on myös, että tiedät, että jokaisella meistä on oikeus ja lupa pyytää ja ottaa apua vastaan silloin, kun siltä tuntuu. Muistathan tämän myös itsekin? Sillä Sinulla on siihen ihan yhtälainen oikeus kuin kenellä tahansa muullakin.
Ja tästä pääsemmekin kommenttisi viimeiseen lauseeseen, todelliseen viisauteen: "Pyytäminen on vaikeaa, mutta toisaalta, kuka meistä kieltäisi avun antamisen, jos itseltä pyydettäisiin? " Eräs elämääni ohjaavista motoista onkin: kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. Ja tämä viisaus sisällyttää mielestäni paitsi sen ajatuksen, että kohtelee muita hyvin, myös sen, että pitää osata myös ottaa muilta vastaan sitä yhtä hyvää kohtelua, kuin antaa muille, ja ajoittain sitä pitää osata muilta jopa vaatia. Ja vielä sen, että myös itse itseään pitää kohdella yhtä hyvin kuin muita. Toisin sanoen itseään pitää osata arvostaa niin, että hyväksyy sekä muilta että itseltään vain hyvä kohtelua. Tämä oli ehkä vähän sekavasti ilmaistu, mutta toivottavasti ymmärsit pointtini.
Monta lämmintä tsemppihalausta Sinullekin! Muista arvostaa itseäsi <3
Hei Ida!
VastaaPoistaKiitos todella sykähdyttävästä, hienosta ja avoimesta tekstistäsi! Olen täällä hieman hämmentyneen surullisen onnellinen siitä mitä kaikkea olet joutunut läpikäymään mutta mihin olet jo päässyt.
Sinulla toden totta on aivan ihanat vanhemmat ja Fanny-sisko (ne vilaukset mitä olen heistä osastolla nähnyt ovat sen todellakin todistaneet). Ja - mikä yhtälailla on tärkeää - olet itse tenhyt todella suuren työn, joka edelleen jatkuu.
Luettuani tekstisi ja kommentit niihin on minullakin täällä tippa linssissä ja pieni pala kurkussa, kun ajattelen miten onnellisesti kaikki onkaan kääntymässä.
Jos, Ida-kulta, jossain vaiheessa vielä ikinä tarvitset ylimääräistä olkapäätä johon nojata, on täällä ehdottomasti sellainen. Olet ihana, rohkea ja vahva! Mutta saat myös olla heikko. Olet tärkeä minulle, ja meille kaikille!
Rakkaudella.
<3
Lämmin KIITOS Sinullekin Ihana Andrea kommentistasi ja kauniista sanoistasi!
PoistaKiitos erityisesti tuosta olkapäätarjouksesta! Kuten olen ennenkin todennut, meistä on viimeistään tämän blogini kautta muodostunut mielestäni todellisia ystäviä. Ja siihen kuuluu se, että ystävää varten on olkapää aina vapaana. Jos siis ikinä tuntuu siltä, muista, että minä olen täällä Sinua varten. En pysty paljoon, mutta olen valmis Sinua kuuntelemaan, ja saman kokemuksen kokeneina myös ehkä ymmärrän jotain. Ota siis rohkeasti vaikka facebookin kautta yhteyttä jos vain yhtään tuntuu siltä! Olet minulle todella tärkeä, ja mietin usein, mitä Sinulle mahtaa kuulua ja kuinka voit.
Ja aivan kuten kirjoitat, että minun tarinani on kääntymässä onnellisesti, kyllä se kääntyy vielä Sinun kohdallasikin. Paljon se vaatii työtä, mutta olet sen työn läpikäydäksesi ihan riittävän hyvä, rohkea ja vahva. Minä olen sen vahvuuden Sinussa nähnyt, kunpa uskaltaisit itsekin luottaa siihen. Ja kun luottamus siihen horjuu, voit aina tarrautua ystävään, täällä ruudun toisella puolella näpyttelee ainakin yksi sellainen.
Toivon koko sydämestäni Sinulle kaikkea hyvää, ja olet ajatuksissani. <3