Miten salilla syntyy tulosta?

Olen treenannut salilla nyt puolisen vuotta, ja onnistunut  jokaisessa liikkeessä vähintään tuplaamaan painot, parantanut kestävyyttäni ja täten toistomääriäni -ja näkyvästi kasvattanut lihaksiani. Ennen kaikkea olen saavuttanut salilla sen, mistä olen pitkään (jos en aina) haaveillut: treenin tuoman jumalaisen tunteen. Miten tuloksia sitten on syntynt? Nyt siis luvassa ajatuksiani onnistuneesta, siis tuloksellisesta mutta nautinnollisesta treenaamisesta

Ihan ensiksi haluan tehdä selväksi, että treenin onnistumsen ja tulosten saavuttamisen kannalta ensimmäinen ja ehkä kaikkein tärkein edellytys on oikea ajoitus. Olin haaveillut saliharjoittelusta jo pitkään, mutta tein alusta asti selväksi, että sen aika olisi vasta, kun paitsi ammattilaisen mielestä turvallinen paino treenamiselle olisi saavutettu -eikä liikkumiseni olisi enää sairauden sanelema! On naurettava, tai no, pikemminkin säälittävä, ajatella, että lihaksia olisi mahdollista kasvattaa riutuneeseen kroppaan ylirutinoituneella pakkoliikunnalla  ja energiamäärillä, jotka eivät riitä edes aliravitsemustilan korjaamiseen.

Jotta elimistöllä olisi energiaa treenata, puhumattakaan mitään maholliuuksia rakentaa lihaksia, edellyttää se riittävää ravintoa. Lienee itsestäänselvyys, että kasvatin myös ruokamääriäni ryhtyessäni treenaamaan, ja tankkaan aina ennen ja jälkeen salikäyntien vielä ekstraa. Lihaksieni ja treenitehojeni kasvaessa olen tietysti myös syönyt enemmän.

Kun keholla ei ole mistä rakentaa -siis riittävästi rakennusaineita niin kehossa kuin ravinnosta, ei se onnistu. Jos lihaksia yrittää harjoittaa nääntyneessä tilassa rasvattomaan kroppaan, vain tuhoaa itseään lihasten kasvattamisen sijaan. Liikkuminen aliravittuna saa elimistön käyttämään lihaksia ravintonaan, ja siis surkastuttaa niitä entisestään.Pahimmillaan aliravittuna treenaaminen (tai sen yrittäinen, sillä tuota termiä ei tällöin mielestäni oikein sovi käyttää), on jopa hengenvaarallista.

Salilla kannattaa muutenkin muistaa, mitä on tekemässä, eli edistämässä omaa hyvinvointiaan, ei vaarantamassa sitä. Tällöin ykkösasiaksi nousee turvallisuudesta huolehtiminen. Erilaiset rasitusvammat (joilta olen onneksi onnistunut välttymään) syövät aina paitsi aikaa ja mahdollisuuksia treenaamiselta, myös vievät kehitystä siihen väärään suuntaan. Se, että flunssaisena pidin taukoa treenaamisesta sairauden ajan ja vielä muutaman lepopäivän päälle, oli minulle nyt itsestäänselvyys -ja teki oikeasti vain hyvää, niin minulle kuin keholleni ja treeneillekin.

Lihas ei nimittäin kasva salilla hien virratessa, se kasvaa levossa. Itse asiassa treenatessa lihaksissa tapahtuu mikroskooppista hajoamista, ja vasta levossa, kun lihakset ovat saaneet riittävästi ravintoa, ne korjaantuvat entistä vahvemmiksi -ja kehittyvät. Jos siis olet jatkuvasti huhkimassa salilla, eikä lihas ehdi palautua, hajotat vain lihaksiasi. Tämän vuoksi pidänkin tarkasti huolta, paitsi ravinnosta myös omasta jaksamisestani. En koskaan treenaa peräkkäisinä päivinä, pidän AINA viikossa useamman lepopäivän ja välillä pidempiä taukoja ja kevennettyjä treeniviikkoja. En mene huhkimaan salille, jos lihas on kipeä vielä edellisestä treenistä. Jos treenissä huomaan, että lihas ei jaksa tai palaudu normaalisti, annan sille lisää aikaa ja lepoa.

Treenatessani kehoani myös kuuntelen ennen kaikkea kehoani -en mieltäni. En siis anna mielen johtaa ja ajattele, mitä minun pitäisi jaksaa tai vaikkapa kuinka monta kiloa nostamaan. Lihas ei valitettavasti osaa lukea, eikä kehity siitä, paljon taulu näyttää painomääräksi tai pää laskee toistoja, sen kehitys alkaa siitä kun se saa riittävästi ärsykettä. En kirjaa painoja tai toistomääriä, ja jos aluksi suunnittelemani painomäärä tai toistomäärä tuntuu liian kovalta tänään, hyväksyn kehoni rajat sellaisena kuin ne ovat ja höllennän tahtia.

Keholla ei ole kahta samanlaista päivää. Joskus se jaksaa enemmän, joskus vähemmän. Laitteilla lähden ensin tunnustelemaan melko pienillä painoilla, ja kokeilen, mitä keho tänään jaksaa ja mikä on sille tänään hyvä painomäärä. Jokainen treeni on kuitenkin uusi, ja kehoni kyllä kertoo, milloin sille on tarjottu tarpeeksi haastetta. 

Suorituksiaan ei kannata lähteä vertailemaan kaverin kanssa.  Sillä kun pyrkii parantamaan omaa lihaskuntoaan, eikä naapurin, kananttaa myös keskittyä siihen. En enää vertaile sairaalla tavalla muihin. En vertaile vartaloani, enkä vertaile suorituksiani. Salilta löytyy aina joku "parempikroppaisempi" ja joku, joka treenaa kovempaa. Eikä se, nostaako joku 3 vai 120 kiloa vaikuta omaan kehitykseeni tuon taivaallista. En siis tuhlaa sellaisiin asioihin enää arvokasta aikaani, vaan keskitän mielummin aikani ja energiani omaan suoritukseeni

Nostaessani vaikkapa painoja en muutenkaan koskaan moiti itseäni puutteellisistä suorituksista tai kiristä itseäni sellaisiin suorituksiin, joita kehoni ei jaksa. Puhun poikkeuksetta itselleni kannustavasti, armollisesti. Saatan esimermiksi sanoa: Hienoa, jaksoit vielä tämänkin kerran tai yksinkertaisesti: tämä riittää, ei tarvitse yrittää enempää, kuin mitä nyt jaksat. Sillä harva asia syntyy pakottamalla -eivät lihaksetkaan.

Ammattikasvattajana uskon, että kiitos ja lempeä kannustus johtaa parempiin tuloksiin kuin moite ja ruoskiminen, myös omalla kohdallani. Se, että lapsilta tai keholtaan vaatii sellaista, mihin se ei ole valmis ei johda muuhun kuin lannistumiseen -ja näin myös tulevien onnistumisten sabotoimiseen.

Itse tykkään äärimmilleen vetämisen sijaan jättää treenit piirun verran vajaiksi. Sillä tavoin, etten purista itsestäni ihan kaikkia mehuja, vaan lopetan juuri silloin huipulla, kun tuntuu kaikkein hauskimmalta.

Lihaksen kehitys on nimittäin hidasta ja pitkäjänteistä puuhaa. Kun treeneistä jää hyvä mieli, jaksaa salille palata aina uudestaan ja uudestaan. Ja kun salille palaa hyvillä ja rennoin mielin, saa treeneistä kaikki hyödyt irti aivan toisella tapaa kuin pakonomaisesta suorituksesta.

Jotta treenaaminen siis onnistuisi ja paletti toimisi pidemmällä tähtäimellä, kannattaa treeni sovittaa omaan elämäntilanteeseensa -ei toisinpäin. Oman elämäntilanteeni on kokopäivätöiden vuoksi muuttunut ihan täysin niistä ajoista kun alotin treenaamisen. Ja hyvä niin. Olen saanut tärkeämpää sisältöä elämääni, joka on tietysti vaatinut kompromisseja muussa elämässä. Treeneissä se on tarkoittanut muun muuassa treenien lyhentämistä, harventamista -ja sitä kuuluisaa joustoa.

Ajatus siitä, että esimerkiksi työkiireiden vuoksi joudun välillä tinkimään treeneistäni, ei ahdista minua piirun vertaa. Olen jättänyt salitreenit väliin töiden, ja tietysti ihmisten tapaamisien lisäksi, esimerkiksi ihan vain senkin takia, että minuun iski eräänä lauantaiaamuna inspiraatio leipoa (ja syödä) kakkua. Ja se on ihan ok.

Jos joskus olen kiireessään erehtynyt salille "jotain hommaamaan", on se usein sellaiseksi jäänytkin. Kun menen treenaamaan muuhun elämääni sopivana ajankohtana, pystyn siihen täysin keskittymään ja rauhoittumaan (vaikka tuota hetkeä olisikin joutunut odottelemaan). Ja ne ovatkin juuri niitä treenejä, jolloin rikon omia ennätyksiäni salilla.

"Älä liiku siksi, että vihaat kroppaasi, vaan siksi, että rakastat itseäsi."

<3: Ida