Sairaskertomus osa 7: pakkohoito

Saavuttuani suljetulle osastolle yhdessä ilmeettömän mieshoitajan ja isäni kanssa, minut vietiin pieneen kiviseen eristyshuoneeseen, ja hoitaja alkoi penkoa kassiani. Hänen heitellessä tavaroitani ympäriinsä, minä katsoin sellini ainoaa huonekalua: lattiaan kiinniruuvattua metalista sänkyä ja sen ympärillä lojuvia lepositeitä. Ikkunaa koristivat metalliset kalterit. Katon rajassa pyöri kamera, jonka avulla hoitajat kansliassa tarkkailivat, mitä huoneessani tapahtui.

Tarrauduin pelonsekaisin tuntein isääni hiasta: en tulisi selviämään täällä tarkkailun kolmea päivää mitenkään. Tuota lausetta hoin seuraavat päivät vanhemmilleni.

Ensimmäisenä minulle tuotiin ruokaa, jonka söin huoneeseeni väliaikaisesti tuodulla pienellä pöydällä hoitajan istuessa ovella valvomassa. Ruokailuja seurasi tunnin lepo, mikä tarkoitti paikallaan makaamista tietyssä asennossa peiton alla sängyllä. Jos syöminen pitkittyi jostakin syystä yli sovitun ajan, seurasi sitä uusi lepo. Lehtien tai kirjojen lukeminen, musiikin kuuntelu, jopa puhuminen olivat kiellettyjä.

Ruokailu- ja lepotilanteet olivat minulle suunattoman ahdistavia, ja  yritin epätoivoisesti hakea tukea hoitajalta, jotta olisin saanut ajatuksia muualle. Turhaan. Ei ollut hyväksi, että hoitajat keskustelevat potilaiden kanssa. Jäin siis täysin yksin ruokailun tuomien ajatusten, ahdistuksen tunteiden ja yksinäisyyden kanssa.

Osastolla ajateltiin, että koska sairauteni on kova, sitä vastaan täytyy taistella kovin ottein. Käytännössä tämä tarkoitti uhkailua ja pelottelua. Pelkäsin jatkuvasti tekeväni jotakin väärin, kuten istuvani väärässä asennossa. Minua arvosteltiin niin suihkussa käymisestäni kuin perheestäni. Tiuskinnan keskellä yritin pidätellä kyyneliä, sillä ne olivat hoitajille merkki heikkoudestani, ja kyyneleitä seurasivat entisä ilkeämmät kommentit.

Kaikki, mistä hain lohtua osastolla hitaasti kuluvien pitkien tuntejen, päivien ja kuukausien aikana, kiellettiin minulta välittömästi. Minulta vietiin käsityöt, tietokone, musiikki. Minulta vietiin hymy vastassa olevan ihmisen kasvoilta, ja lopulta omiltanikin. Näin minulle tehtiin selväksi, että minulla ei ollut omaa päätäntävaltaa tai vapautta. Samalla minulta riistettin ihmisarvoni ja itsetuntoni rippeet.

Osastolla kaikki sairautta vastaan tarkoitettu julmuus kohdistui minuun. Minulta yritettiin väkivalloin riistää sairaus, mutta samalla minulta riistettiin kaikki muukin.

Ja niin, täysin latistettuna ja maahan poljettuna sairaus vain voimistui, kunnes Mörkö sai minusta täydellisen vallan. Käytin kaiken mahdollisen ajan oireiluuun. Lopulta jouduin nenä-mahaletkuun ja vierihoitoon.

Ainoa asia, jonka vuoksi jaksoin aamulla herätä taas uuteen päivään olivat isovanhempieni tekstiviestit ja siskoni ja äitini lähettämät kortit. Sekä ennen kaikkea illan vierailutunti. Se oli ainoa yhteyteni ulkomaailmaan, sillä ikkunasta en nähnyt ulos ja pihalla en saanut käydä pitkiin aikoihin. Toki myös isäni vierailua osastolla arvosteltiin, mutta sitä en suostunut kuuntelemaan, eikä suostuut onneksi isänikään.

Isäni kävi osastolla minua katsomassa jokaikinen päivä. Vierailu oli se ainoa hetki, jolloin minua kuunneltiin ja  jolloin uskalsin näyttää tunteeni. Silloin sain olla minä ja tuntea, että minusta välitetään. Olin arvokas ja rakastettu. Ja tuon tunteen voimalla minä jaksoin elämäni kahdeksan pisintä kuukautta. Selvisin maanpäälisestä helvetistä, en ehkä hyvin, mutta jotenkin.
 
Isäni vierailut osastolla ovat olleet Suurin rakkauden osoitus, jonka olen kokenut. Ja niin, samalla kun minut lyötiin säpäleiksi, minulle näytettiin keino, jolla vielä kokoaisin itseni ja elämäni taas kasaan.

<3: Ida, kokoonkasattu

Ps. Sairaskertomuksestani tulossa vielä ainakin muutama osa lisää.