Sairaskertomus osa 6: vaikea päätös ja vielä vaikeampi syöminen

Edellisessä sairaskertomustani käsittelevässä tekstissä kerroin kuntoni romahtamisesta. Nyt on tullut aika kertoa siitä, kuinka päädyin suljetulle osastolle. Tämän tekstin tapahtumat sijoittuvat vain muutamaan päivään, muutammaan päivään, joiden tuska on kuitenkin piirtynyt muistoihini  erityisen voimakkaana.

Menen sinne vain vähäksi aikaa, vanhempieni mielenrauhan takia, ja sitten kaikki on taas hyvin. Näin muistan ajatelleeni suostuessani vihdoin osastohoitoon. Päätös tuntui tuolloin elämäni vaikeimmalta, vaikka todellisuudesa vaikeudet olivat vasta edessä.

Aloittaessani kiireellisesti syöishäiriöyksikön osastolla oli syömiseni ja somaattinen kuntoni jo niin hälyttävä, että kaikki ympärilläni olivat suunniltaan kauhusta. Itse en osannut juurikaan tilannettani pelätä, vaan olin enemmän huolissani ulkoiluluvastani ja omahoitajani valinnasta kuin terveydestäni.

Astuessani ensimmäsien kerran osastolla vaa'allle, oli lukema vielä paljon alhaisempi, kuin ne päivällä paksujen vaatekerroksien kanssa mitatut tulokset, joita olin ennen nähnyt. Vointini oli jo niin heikko, että painolukeman vahtiminen ja siitä stressaaminen olivat jääneet jo aikoja sitten. Kaikki energiani meni hengissäselviämiseen. Kun nyt näin nuo vaan punaiset lukemat, joita en ollut tuijottanut sitten ensimmäisten kouluvuosieni jälkeen, oli se ensimmäinen kerta, jolloin pelko hetken aikaa läikähti rintalastassani; Missä minä olen, mitä minulle on tapahtunut? En tiedä, uskoinko lukemia edes todesta, ehtivätkö ne piirtyä tajuntaani, ennen kuin suljin ne jo mielestäni.

En miettinyt vaa'an lukemia saati kuntoani enää hetken kuluttua, sillä en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin seuraavasta ruokailusta selviämiseen -siis siihen, etten siitä mitenkään tulisi selviämään. En ollut käytännöllisesti katsoen syönyt juuri mitään pitkiin aikoihin, ja perunat ja broilerikastike olivat minulle ylivoimainen tehtävä. Ruokailutilanteessa minusta tuntui, kuin minulta olisi vaadittu jotakin sellaista, mihin en pystynyt. Hoitajan epätoivoiset yritykset syöttää minua pienellä lusikalla kastiketta saivat minut hätääntymään. Yhtä hyvin lusikassa olisi mielestäni olla tappavaa myrkkyä.

Osastolle saapuessani kävi siis hyvin pain selväksi, etten kykenisi syömään yhdessä toisten kanssa. Itse asiassa en kyennyt syömään juuri ollenkaan. En halunnut huijata, en halunnut olla hankala eikä minulla ollut tarvetta osoittaa mieltäni. En vain pystynyt siihen, mihin minun olisi pitänyt pystyä. Olin ruokailutilanteissa sellaisen lähestulkoon psykoottisen pakokauhun vallassa, joka sai minut välttelemään syömistä kaikin tavoin. En itsekään aina ymmärtänyt, miten kaikki tapahtui, mutta yhtä kaikki, ruokailuyritykseni jälkeen ruokaa oli siis kaikkialla paitsi siellä, missä sitä olisi pitänyt olla. Vaatteeni olivat täynnä rasvatahroja, hihansuut kastikkeessa ja taskut täynnä sattumia, ruoan paloja löytyi joka puolelta ympäriltäni.

Muistan sen kerran, kun hoitaja sitten huomautti käytöksekstäni ja painosti minua syömään välipalani. Sitä seurasi elämäni suurin ahdistuskohtaus  Kadotin itseni jonnekin syvälle ahdistuksen, eptäoivon ja paniikin syövereihin, enkä nähnyt tilanteeseen mitään ulospääsyä. Silloin romahti se hauras maailmani, jonka kulisseja olin yrittänyt pitää yllä epätoivoisesti omassa päässäni.  Kiljuin niin, että pelästytin varmasti kaikki potilastoverinikin, itkin hysteerisesti siten, etten saanut enää henkeä ja hakkasin päätäni kiviseinään. Ja soitin isäleni hädissäni kuin loukkuun jäänyt eläin. tule hakemaan minut pois.

Seuraavana aamuna minut kutsuttiin ylimääräiseen hoitokokoukseen -painoni ei ollut noussut osastolla hälyttävistä lukemista, ja syömiseni määrä oli pelkkien arvailujen varassa. Lääkäri kertoi minulle pelkäävänsä henkeni puolesta. Heidän keinonsa eivät enää riittäisi. Sain tarkkailulähetteen suljetulle osastolle vietettyäni vain kolme päivää syömishäiriöosastolla.

Itkun, suuren hämmennyksen vallassa ja pelosta täristen minut sitten saatettiin suljetulle osastolle. Kun hoitaja raahasi minua hissiin en ymmärtänyt, minne olisin menossa, mitä siellä tapahtuisi ja kuinka kauan joutuisin siellä olemaan. Ja se taisikin olla ainoa pelastukseni siinä tilanteessa. Sillä seuraavat kuukaudet olivat elämäni tähän asti rankimmat.

<3: Ida