Mistä syntyy treeni-inspis?

Kerroinkin jo, kuinka olen päässyt aloittamaan vihdoin treenaamisen, ja olen saanut siihen oikein kipinän syttymään! Treenaaminen on niin hauskaa ja motivoivaa, että siitä on mudoostunut todellinen henkireikä minulle myös työarjen keskellä -aina silloin kun se siihen luontevasti sopii. Tässä tektissä kerron hieman sitä, miksi minä jaksan siellä salilla käydä puntteja nostelemassa, mitä minä siiä saan.

Suurin minua motivoiva tekijä on treenaamisen itsensä tuottama mielihyvä. Kun keho saa yhdistettynä riittävään lepoon ja ravintoon sopivan tasoista liikuntaa, sellaista joka tekee sille hyvää, tuottaa se energiaa, joka vaikuttaa positiivisesti myös mieleen. Lähden poikkeuksetta salilta hymy korvissa. Silloin on ihanna tehdä jotakin luovaa kuten kirjoittaa,sisutaa tai askarrella -tai sitten vain hypätä sohvalle köllöttelemään. Parhaimmillaan kun on aikaa käydä aamulla salilla, on päivän töissä energisempi.Töiden jälkeen treenaaminen taas auttaa irtaantumaan työarjesta ennen seuraavaa työvuoroa, missään muussa asiassa eivät ajatukseni liitele vapaalle yhtä nopeasti. Kaikkein eniten tykkään treenata perjantaina työpäivän jälkeen -silloin saan pyyhittyä työjutut mielestäni ja siirryn vapaalle.

En kuitenkaan koskaan treenaa vain treenin jälkeisen tuntee vuoksi -silloinhan menisi hukkaan se arvokas salilla vietetty hetki. Usein tuo hetki onkin juuri se kaikista paras ihan itsessään. Treenaaminen on minulle ennen kaikkea rentoa ajanvietettä, jolloin saa unohtaa velvollisuudet, joita muun maussa työarki ja elämä muuten pakolla eteen tuovat. Treenatessa aivot voi heittää hetkeksi narikkaan ja vain keskittyä itseensä. Mitään ei tarvitse osata, mitään ei tarvitse ajatella -ja oikeasti, mitään ei tarvitse jaksaa.

Kun treenaa aidosti itseään varten ja omaksi parhaakseen, ei pakota itseään ja kehoaan sellaiseen, mihin ei pysty. Treeni-innostus pysyy yllä, kun ei tarvitse stressata sitä, jaksaako riittävästi tai yltääkö riittävään suoritukseen. Keho pystyy mihin pystyy, ja se on aina sillä hetkellä riittävästi.

Pystyinpäs, jaksoimpas! Näin tunnen monesti ajattelevani, kun sitten jaksankin kymmenen kiloa enemmän jalkaprässissä tai vielä yhden punnerruksen. Sellainen vahvistaa omaa pystyvyyden tunnetta, saa tuntemaan itseni vahvemmaksi, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Treenaaminen on aina pienessä määrin itsensä ylittämistä, ja joskus on kiva hieman haastaa itseään salilla -mutta vain itseään. Se antaa minulle valtavasti voiman tunnetta, kun huomaan konkreettisesti pystyväni johonkin, mihin en olisi uskonut yltäväni.

Nautin valtavasti siitä tunteesta, että kehoni taas jakssaa. Toisaalta olen oppinut myös kunnioittamaan sitä, että se väsyy. Sairastaessani olen liikkunut siten, että kehoni on oikeasti vedellyt viimeisiään sen hätähuutoja kuuntelematta. Siitä toipuminen on saanut minut kunnioittamaan kehoni rajoja ja tuntemuksia, joihin koko ajan treenatessani tutustun yhä paremmin ja paremmin. Treenaamisen ja siinä kokemien onnistumisten kokemusten kautta kiitollisuuteni ja arvostukseni omaa kehoani kohtaan vavhistuu joka kerta: Tähän kehoni pystyy tänään tämän verran sen jaksaa nyt.

Voiman tunne ja vahvuus, jota koen treenatessani ja sen avulla saavutan, on minulle erottuvia lihaksia paljon tärkeämpi tekijä. Joskus saatan siskoni kanssa naurahtaa, kun huomaan lihaksieni erottuvan paremmin tai käsivarsieni kasvaneen -mutta itse en sitä juurikaan edes huomaa. En käytä aikaani itseni pällistelyyn peilistä, vaan mieluummin siitä ihanasta tunteesta nauttimiseen, jonka treenaaminen minulle tuo.

Toki kehittyminenkin on aina osa treenaamista, vaikka ei suuria tavoitteita olisikaan,ja onhan minulle myös tavoitteena saada takaisin menettämiäni lihaksia ja löytää voimaa kehooni. Lihasten rakentaminen on osa kehoni uudelleen rakentamisprojektiani, johon toki ehdottomasti kuuluu myös rittävän rasvakudoksen rakentaminen. Salilla käyminen on ikään kuin loppusilaus sille pitkälle prosessille, jossa olen konkreettisesti rakentanut kerran tuhoamaani kehoa uudestaan, ja kyllähän sitä kehitystä onkin tapahtunut.

En kuitenkaan liikuttamassa kehoani sen vuoksi, että haluaisin kehoani muokata tai että näkisin siinä nykyisellään jotakin vikaa -vaan aivan päinvastoin. Nautin kehoni liikuttamisesta, koska viihdyn kehossani. Kun on hyvä olla omassa kehossaan, tuntee myös mielihyvää siitä, kun kehoaan käyttää, huomaa mihin se pystyy ja saa tuntea, kuinka tärkeä se on.  Nautin kehollisuudestani, nautin siitä, että minulla on tällainen keho ja käytän sitä ylpeänä.
 
Uskon, että kun ihminen rakastaa itseään ja rakastaa kehoaan, hän haluaa pitää siitä huolta. Arvostan kehoani ja haluan vahvistaa sitä, kuunnella sitä ja antaa sille sitä mitä se tarvitsee -niin ravintoa, lepoa kuin liikuttamistakin. Minulle treenaaminen sopivassa suhteessa, riittävän levon ja ravinnon sekä mielihyvää tuottavien ja renotuttavien asioiden tekemisen ohella on siis yksi osa itsestäni huolehtimista -tapani kertoa keholleni: näin paljon sinusta välitän.

Treenaaminn on yksi minulle mielihyvää aiheuttava tekijä -mutta ei suinkaan ainoa. Treeneistä nauttiminen edellyttää sitä, että se luontevasti sopii muuhun elämääni ja sen kuvioihin. Kiireellä ja väsyneenä väkisin suoritettu treeni ei palvele tätä tarkoitusta. Haluan treenin olevan osa elämääni, mutta ainoaksi tai edes tärkeimmäksi elämäni sisällöksi se ei koksaan muodostu.

Kun käyttää muutaman tunnin viikossa treenaamiseen, jää vielä monta tuntia aikaa tehdä ihan kaikkea muuta. Vapaa-aikaani tasapainottavat myös lukusiat muut harrastukset, kuten käsityöt ja ompelu, ystävien kanssa kahvittelu ja kirppiksillä kiertely, ja kotona leipominen -sekä erityisesti romaanien lukeminen. Treenin jälkeen vietän yleensä loppuillan kynttilän valossa sohvalla makoillen hömppäromaanin kanssa. Yhdessä harrastukseni muodostavat kokonaisuuden, joka saa minut rentoutumaan arjen kiireen keskellä.

Treeni-iloa,
Ida