Uutisia Mörkö-rintamalta: Muutoksesta ja pystymisestä

Vaikka olenkin päättänyt jättää sairauskertomuksia lukuunottamatta syömishäiriöaiheen blogissani jatkossa vähemmälle, sillä aihe ei enää kosketa minua niin paljon ja ennen kaikkea kiinnostuksen kohteeni ovat ihan muualla kuin Mörössä, on minun kuitenkin jaettava ainakin vielä tämä yksi, kenties viimeinen (tai aianakin sen alku) ja ratkaiseva muutos kanssanne.

Nimittäin vaikka syömishäiriö onkin monelta osin kohdallani taaksejäänyttä, on minulla kuitenkin vielä yksi kompastuskiveni: painoni. Vaikka olen edistynyt tällä sektorillakin ylöspäin kaksinumeroisia lukemia, on painon nostaminen omaan biologiseen normaalipainooni tuntunut raskaalta. Ja niinpä, vaikka tämä onkin ollut koko ajan tavoitteenani, onkin painoni koko ajan tullut jälkijunassa muuta toipumistani ajatellen.

Suurin syy tähän ei ole ollut se, ettenkö tietäisi mitä painon nostaminen teknisesti vaatii tai osaisi lisätä päivittäistä energiamäärääni. Mutta käytännössä jokainen askel on tuntunut äärettömältä ponnistukselta, sellaiselta joka on tuntunut ajoittain minulle jopa  ylitsepääsemättömältä.. Olen kokenut jopa epätoivon hetkiä, ja matkani painon nostamisen suhteen on tuntunut ikuiselta. Ja usein muutoksen hetkellä ensimmäinen minut ahdistuksen keskellä vallannut ajatus jokaisen askelen edellä onikin ollut: en pysty.

Jonkinlaien rohkeus kuitenkin on kohdannut minut. Sellainen suuri halu ja samalla uskallus katsoa, mitä tämän kenties viimeisen kynnyksen takana odottaisi, ja millaisia uusia mahdollisuuksia se minulle toisi. Samalla kun minussa kasvanut aivan totaalinen kyllästyminen sairauteen, ja kaikkeen minussa ja elämässäni siitä muistuttavaan, kasvoi kasvamistaan sisälläni, ymmärsin: minulla ei olisi mitään menetettävää. En halua jäädä toipumisprojektissani puolitiehen, vaan hoitaa sen kokonaan loppuun viimeistä silausta myöten.

Niinpä tein vihdoin kaivatun hieman suuremman ruokalisäyksen, ja lisäsin toivoittavasti ehkä viimeistä kertaa päivittäistä energiamäärääni kerralla vähän enemmänki, ainakin minun omalla mittapuullani. Tähän asti olen nimittäin edennyt pienen pienin askelin tällä sektorilla, sillä olen ajatelllut, etten kestä enempää. Mutta viime aikaiset tapahtumat, itseluottamukseni kasvu ja näiden luoma  osoitus omasta vahvuudestani saivat minut miettimään: ehkä sittenkin olen pystyvä myös tällä sektorilla. Ehkä minä todella kestän. Ja niin oli halun lisäksi matkassa tällä kertaa jotakin muutakin: pystymistä.

Ja tiedättekö, vaikka vaaka ei ole vielä suinkaan räjähtänyt, vaikka en hypännyt kerralla normaaliin kehoon, ja vaikka matka painon osalta on vielä himpun verran kesken, hyppäsin minä eräällä tapaa kuitenkin. Ja, kenties tein sen viimeisen ratkaisevan askeleen, sain yhden asian päätökseen. Sillä vaikka en voikaan olla  varma siitä, että tämä energiamäärä riittäisi viemään minut maaliin saakka, tiedän minä yhden asian: olen valmis siihen, mitä se sitten vaatiikin.

En nimittäis suostu enää ajattelemaan tässäkään asiassa, etten pysty. En enää suostu epäilemään itseäni, omaa vahvuuttani, omia voimiani tai vähättele itseäni. Toki kuuntelen ja kunnioitan itseäni ja rajojani myös jatkossa, mutta joskus ehkä "en pysty" on vaihtunut ajatukseen "ehkä sittenkin". Sillä olen jo tässä elämässä niin monesti osoittanut olevani paljon rohkeampi, paljon vahvempi ja paljon kykenevämpi, kuin olisin itse voinut ikinä uskoa.

Ja niinpä minä jatkan. Maaliin saakka. Niin tällä sektorilla kuin muutenkin. Itseäni kunnioittaen ja itseeni uskoen. Sillä nyt minä pystyn.

<3: Ida