Tapaaminen vanhojen koulukavereideni kanssa!

Kun kaukana ulkomailla asuva Ystäväni teki nyt kesällä matkan Suomeen, aloimme järjestää yhteistä tapaamista vanhalla koulukaveriporukalla. Jotenkin saimmekin lopulta aikataulumme sumplittua siten yhteen, että kaikki, valitettavasti ythä lukuun ottamatta, pääsivätkin tuohon tapaamiseen osallistumaan.

Myönnän menneeni tuohon tapaamiseen vähän ristiriitaisissa tunnelmissa. Olin juuri toipumassa leikkauksestani, ja mieli tuntui muutenkin olevan hieman matalalla, sen verran kun oli elämä suoraan sanottuna potkinut päähän viime aikoina. En halunnut olla taas joukostamme se, jolla menisi kaikista huonoiten, se kaikista epäonnisin elämän Aku Ankka, joka kuuntelisi muiden kultareunuksisia elämäntarinotia. Kai jostakin loojaliudesta päätin kuitenkin tapaamiseen osallistua.

Enkä olisi voinut olla enää onnellisempi siitä, että tuon päätöksen tein! Oli nimittäin kerta kaikkiaan Ihanaa tavata noita tyttöjä. Huomasin jälleen, kuinka näiden Ihanien tyttöjen, tai no nyt jo naisten, kuten itsekin olen, kanssa pystyin todella olemaan täysin oma itseni. Ilman esittämistä, ilman tekohymyä ja ilman selityksiä. Ei minulta mitään vaadittu, ja sain silti samalla niin paljon. Näiden Ystävien seurassa minä sain olla Minä.

Mitään erityistä ohjelmaa emme olleet suunnitelleet, eikä meidän tavinnutkaan. Ostimme torilta yhteiseksi ison rasian makeita mansikoita, ja istahdimme yksissä tuumin juttelemaan ja vaihtelemaan kuulumisia kauppatorille patsaan juurelle. Emmekä me muuta tarviinneetkaan. Olihan meillä toisemme.

Huomasin, kuinka oloni muuttui näiden Ihanien kanssa taas hyväksi, ja tuelvaisuus näytti edes himpun verran ruusuisemmalta. Tai toisaalta, sitä tulevaisuutta ei tarvinnut sillä hetkellä edes liikaa harteillaan  vielä kantaa. Sillä tärkeintä oli vain tämä herki. Huomasin nauravani miesjutuille, rentoutuvani ja innostuvani jo seuraavasta tapaamisesta. Hymyileväni taas aidosti.

Vaikka väliin oli mahtunut vuosia, tuntui kaikki hetken taas olevan, kuin joskus silloin ennen. Silloin ennen, kun kävelimme ympäri koulun pihaa synttärijuhlia suunnitellen nallet kainalossa. Ja yhdestä asiasta olin ainakin yhtä varma kuin silloin ennen:  tämä Ystävyys  kestää.

Siinä auringon paisteessa, yhdet tärkeimmsitä Ystävistäni ympärilläni, suu täynnä mansikkaa, ei sekään, että polkuni ollut vaikea, ehkä kivikkoisempi kuin Ystävieni, tuntunut enää ollenkaan pahalta.

Yhtäkkiä se muuttui ylpeydeksi siitä, että olin tässä nyt, ja onneksi siitä, että minulla kaiken tämän jälkeen yhä oli olemassa nämä Ystävät. Sekä onneksi siitä, että Ida oli palannut näiden Ystävieni keskelle. Omana itsenään. Nauraen, juoruillen, ja kesän punaisinta mansikkaa maistaen.

<3: Ida