Sairaskertomukseni osa 1: Vain itselleni en kelvannut

Tämä teksti aloittaa näillä näkyminn kymmenen osaisen sarjan: sairaskertomukseni, jonka päätin nyt teidänkin mielipidettä kysyttyäni kirjoittaa ja julkaista aina muiden tekstien välissä pikkuhiljaa. Itselläni näiden menneiden aikojen muistelu toi pintaan vahvimmin ajatuksen siitä, kuinka en missään tapauksessa enää vanhaan halua palata. Sairauden romantisointia tai toisaalta esimerkiksi tarkkoja painolukemia ei ole siis luvassa. Jos kuitenkin koet, että sairastamisesta lukeminen ahdistaa Sinua, tai voi olla Sinulle haitallinen, suosittelen ohittamaan nämä tekstit. Muuten toivon tekstieni tuovan esille sen tärkeimmän: kuinka todella syvästä suostakin voi nousta. Tässä minun tarinani, olkaa hyvät!

Minun on vaikea, jollei mahdotonta määritellä tarkasti sairauteni syitä. Uskon, että se omalla kohdallani, kuten nähdäskeni yleenäkin, on ollut useiden tekijöiden summa. Tässä tekstissäni käsittelen niitä tekijöitä, jotka näin jälkikäteen ajatellen saattoivat ajaa minut sairauden partaalle.

Ihan ensiksi haluan kuitenkin tehdä selväksi, että olen aina ollut aivan erityisen rakastettu lapsi. Olen saanut aina tuntea olevani vanhemmilleni tärkeä jollakin tavalla erityinen, suorastaan ainutlaatuinen. Perheemme on ollut tiivis ja vanhempieni rakkaus ja kasvatus ovat luoneet hyvän pohjan terveelle itsetunnolle ja tasapainosielle kehityksilleni.Olen elänyt turvallisen, hyvän lapsuuden, johon kuului paljon yhteistä aikaa vanhempieni ja siskoni kanssa, ja mikä tärkeintä aina tunne, että olen rakastettu ja minusta pidetään huolta. Juuri luin opiskeluihin liittyvästä kirjasta, kuinka erään teoreetikon mukaan jokaisella lapsella pitäisi olla yksi aikuinen, joka on hulluna häneen. Minulla niitä on aina ollut kaksi.

Minussa on kuitenkin ollut monia tyypillisiä piirteitä, jotka varmasti edesauttoivat sairastumistani. Olen aina ollut hyvin vaativa itseäni kohtaan. En ole koskaan niin sanotusti päästänyt iteäni siitä, mistä aita on matalin. Jokainen koe, harrastus, jopa jokainen ala-asteen koulun kirjoitelma tai tarina, oli minulle mahdollisuus haastaa itseni. Yrittää vielä kerran päästä edes himpun verran korkeammalle. Osoittaa itselleni olevani edes jossakin hyvä, itselleni riittävä.

Tämä korkealle kurottaminen yhdistettynä kovaan määrätietoisuuteen ja päättäväisyyteen, suoranaiseen lujuuteen itseäni kohtaan, sai minut usein menestymään esimerkiksi koulussa. Olen aina tiennyt, että kun vain päätän onnistua jossakin, minä myös onnistun. Joskus kuitenkin kadehdin ystäviäni, jotka aloittivat kokeisiin lukemisen vasta edellisenä päivänä jos silloinkaan, kun minä olin tehnyt minuuttiaikataulun valmiiksi itselleni jo viikkoja aikaisemmin, tai siskolleni, joka lähti kavereiden kanssa leikkimään sen sijaan, että olisi tehnyt kotona läksyjä.

Olen myös aina halunnut pitää langat käissäni, että ainakin tuntisin kontrolloivani omaa elämääni, ja nauttinut rutiineista, aikataulutuksista, ja arjesta, joka rullaa tuttuja latujaan. Ne ovat jo ennen sairauttani luoneet minulle turvaa, tuoneet tunnetta siitä, että olen oman Elämäni rouva. Yhdistettynä päättäväisyyteni on tämä piirre tuonut myös minulle  monia onnistumisen kokemuksia, jotka olen saanut tuntea olevan oman työni saavutuksia, ja olen saanut tuntea olevani ylpeä itsestäni, siit, mitä minä itse olen tehnyt. Kuitenkin pikkuhiljaa huomasin, että ailoin rakentaa omaa itsetuntoani näiden suoritusten ja saavutusten varaan. Olin hyvä vain menestyessäni, olin vain riittävä, jos sain kokeesta hyvän numeron tai sain parhaimman tuloksen koulun pitkänmatkan juoksussa.

Ja kovasta yrittämisestäni ja intohimostani huolimatta elämä kuitenkin tarjosi niin minulle kuin meille kaikille myös epäonnistumisia, jotka minä koin kovina kolauksina itsetunnolleni. En koskaan halunnut näyttää tunteitani, mutta alhainen numero todistuksessa englannista, mitätön sivurooli koulun näytelmässä ja kokemani alemmuuden tunne pianonsoittotaidoissani verrattuna musikaalisiin luokkatovereihini olivat minulle suuria pettymyksiä. Pettymyksiä itseeni. Suorastaan osoituksia siitä, kuinka olin paitsi huonompi kuin muut, myös tuottanut pettymyksen niin vanhemmilleni kuin ennen kaikkea itselleni.

Suurin todistus siitä, kuinka olin omissa silmissäni selvästi muita alempiarvoinen ihminen, oli kiusaaminen, jota koin koulussa. Nimittelynä ja haukkumisena alkanut ja lopulta ryhmän ulkopuolelle jääminen ja sen myötä kokemani syvä yksinäisyyden kokemus jättivät minuun syvät haavat. Käänsin kaiken itseeni, ja padoin kaiken minuun kohdistetun epäreilun kohtelun itseeni osoituksena omasta huonommuudestani ja kelvottomuudestani.

Sillä vaikka en koskaan juuri mitään sanonut, vaikka en edes omille vanhemmilleni halunnut kyyneleitäni näyttää, vaan pidin yllä vahvaa, kovaa kuortani, olin syvällä sisimmässäni hyvin herkkä ihminen. Lukuisat illat itkin pehmonalleani vasten suljettujen ovien takana toivoen, että olisin toisenlainen. Itseäni syyllistäen ja haukkuen. Toivoen, että olisin joku muu. Ja pikkuhiljaa tuo kuoreni uhkasi murtua.

Lopullinen isku yksinäisyyden ja torjutuksi tulemiselleni oli kuitenkin Parhaan Ystäväni muutto pois Suomesta. Olimme koko ala-asteen olleet kuin "paita ja peppu". Olimme aina kahdestaan, jaoimme aina kaiken, ja elimme toisiamme varten. Edes koulukiusaaminen ei tuntunut pahalta, en välittänyt suurista kaveriporukoista, sillä minulla oli jotakin paljon arvokkaampaa: Aito Paras Ystävä rinnalla, Ystävä, jonka kanssa olimme kaikki kaikessa toisillemme. Kun minun ollessani ikäni ja kehitysvaiheeni puolesta ehkä kaikkein herkimmässä vaiheessa, jäinkin yhtäkkiä ihan yksin. Minulla ei ollut enää ketään, jolle purkaa sydäntäni ketään jonka kanssa jakaa salaisuuteni. Ei ketään, jonka kanssa olisi tuntenut olevani täysin hyväsytty ja pidetty vain siksi, että olin minä.

Menetettyäni usean vuoden ajaksi Parhaan, ja samalla lähes ainoan oikean Ystäväni, muodostui perheestäni minulle yhä tärkeämpi. Olimme perheeni kanssa olleet aina läheisiä ja tiivis yhteisö. Teimme paljon yhdessä koko lapsuuteni ajan: niin matkoja kuin yhteistiä harrastuksia ja ennen kaikkea niitä tärkeitä koti-iltojakin, ja tunsin aina olevani rakastettu. Siskoni olikin koko lapsuuteni ajan parhaita leikkikavereitani. Yhtäkkiä siskollani alkoi kuitenkin olla, kuten normaalilla nuorella, myös muita kavereita, joiden kanssa hän mieluummin vietti aikaa. Yhtäkkiä vuosien kuluessa Parhaan Ystäväni ja minun lähennyttyäni huomasin etääntyneeni vanhemmistani. Vanhemmillanikin oli omat, uudetkin, kuviot, ja he olettivat minun viettävän mieluummin aikaa ikätovereideni kanssa. Yhtäkkiä huomasin, että minun ei ollutkaan enää niin helppo purkaa sydäntäni vanhemmilleni, kun sitä olisin tarvinnut. Aina minulla oli tunne, että siihen minulla olisi ollut täysi lupa, mutta jokin oli kuitenkin muuttunut. Olin etääntynyt heistäkin, ja minusta tuntui, ettei. minulla ollut enää ketään. Olin täysin itseni, oman päättäväisyyteni, ja omien tekojeni varassa.

Koin jävänäni yhä enemmän yksin. Koin, että minun seuraani, eikä minua, ei enää aivannut kukaan. Koin erkanevani omasta perheestäni, joka oli minulle olllut aina kaikki kaikessa. Tunsin olevani todella ysksin. Ja tuon syvän yksinäisyyden minä liitin aikuistumiseen. Koin sen tarkoittavan, että minun tulisi selvitä ja pärjätä yksin, ja pelkäsin, miten ihmeessä tuosta haasteesta selviäisin. Olin yksin aikuistumisen paineiden edessä, paineiden, jotka koin liian rakskaiksi yksin kanttaa.

Kun siis sitten lukio alkoi, ja paras Ystäväni palasi Suomeen, oli minulla ulkoisesti kaikki hyvin, kaikki, mistä oli koskaan haaveillut. Unelmieni opiskelupaikka, Paras Ystävä rinnalla, rakastava perhe ja niin monta kivaa harrastusta kuin jopa oma asunto odottamassa minua, olin itseni kanssa enemmän hukassa kuin koskaan aikaisemmin. Vuosien kuluessa sisälle rakentamani yskinäisyys, tunteiden sekamelska, itseeni kohdistamat paineet ja häpeä itsestäni alkoivat pikkuhiljaa purkautua syömishäiriöoireiluna. Nämä sairauden ensioireet ja kertomus sairauteni ensivaiheista jatkuvat seuravassa sairaskertomustekstissäni.

<3: Ida