Kohtaaminen toisen anoreksiaa sairastavan kanssa

Olen tavannut jonkin verran muita anoreksiaa sairastavia, mutta he ovat pääsääntöisesti olleet Ystäviäni, sillä toisen samaa sairautta sairastavan kohtaaminen on ollut minulle vaikeaa, ja niinpä olen tietoiesti vältellyt tällaisia tilanteita. Osasto-olosuhteet tietysti pakottivat minut muiden sairastavien seuraan, mutta sielläkin koin muiden sairastavien läsnäolon enimmäkseen vaikeana ja ahdistavana sen sijaan, että olisin kokenut kannattelevaa vertaistukea.

Toki Ystävieni tapaamisissa olen kokenut vahvasta samaistumiseta seurannutta syvää ymmärrystä, myötäelämistä, ja saanut tukea, jota muu kuin toisen saman kokenut ei voi antaa, mistä olen kiitolllinen tutustuttuani teistä moniin. Etenkin hieman vieraampien samaa sairastavien kanssa tilanne on kuitenkin ollut vaikeampi. Niinpä suuresta halustani auttaa ja tarjota vertaitukea muun muassa teistä lukijoista usealle, olen kieltäytynyt tämän asian nurjan puolen vuoksi monista tapaamisista, ajatellen, että sen aika koittaa, kun olen itse tarpeeksi varmoilla vesillä.

Jokin aikaa sitten törmäsin kuitenkin täysin sattumalta nuoreen naiseen, joka selvästi sairasti anoreksiaa, ja tämän jälkeen tapasimme toisiamme olosuhteiden sanelemana pakkona lähes koko kevään ajan. Yllätin kuitenkin itseni huomaamasta, ettei hänen kohtaamisensa aiheuttanut sisälläni enää samanlaista tunnemylläkkää, kuin se olisi joskus aikaisemmin varmasti aiheuttanut. 

Sairauteni alkuaikoina toisen anorkesiaa sairastavan henkilön kohtaaminen olisi varmasti vaikuttanut, ja vaikuttikin, minuun ja omaan sairauteeni hyvin negatiivisesti, ja niin se vaikuttikin esimerkiksi ollessani ensimmäistä kertaa osastolla. Varoitusmerkin sijaan näin minua huonommassa kunnossa olevissa potilaissa sairaan kierolla tavalla tuossa tilassa jotakin kadehittavaa, tavoittelemisen arvoista, jopa ihailtavaa, jolloin muiden sairastavien seura sai minut yhä vain sairaammaksi.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka yksi vertaistuen vaaratekijöistä syömishäiriötä sairastavien kohdalla on sairauden taipumus jatkuvaan vertailuun siitä, kuka on "paras anorektikko" ja kaikista laihin, siis terveen ihmisen näkökulmasta sairain ja huonoimmassa kunnossa. Myös minä olen vertaillut itseäni ajoittain paljonkin toisiin sairastaviin. Aina sen vaikutus on kuitenkin ollut negatiivista. En ole saanut mitään tyydytystä siitä, kun olen huomannut olevani meistä se huonokutoisempi, mutta en sijaan kuten edellä kuvasin, olen saanut paljon vettä anoreksiamyllyyn siitä, kun oman, usein vääristyneen, arvion mukaan olen ollut meistä se paremmassa kunnossa oleva.

Vaikka sairauden "hienous" on kadonnut silmistäni jo oikeastaan aikaa sitten täysin, ja siksi toiset sairastavat eivät saa enää kultaista kruunua päähänsä silmissäni, vaan päin vastoin, ei toisen sairastavan kohtaaminen ole ollut helppoa silti vieläkään. Kateuden sijaan olen, anoreksian menetettyä kokonaan kultareunuksensa, jo jonkin aikaa tuntenut vain pohjatonta pahaa oloa, ja toisen sairastuneen näkeminen on ollut hyvin ahdistava kokemus, sillä olen tuntenut olevani ikään kuin samassa veneessä tuon surulliselta näyttävän hahmon kanssa. Jo osastolla otin usein toisten sairastavien pahan olon harteilleni, tunsin heidänkin puolestaan, kykenemättä todennäköisesti toisen ahdistusta todennäköisesti kuitenkaan millään tavalla poistamaan, tai edes lieventämään. Jollakin tavalla koin sen pahan olon, joka itsessäni oli entistä voimakkaampana, heijastaen samalla toisen tunnetta.

Empatia ja myötäeläminen on varmasti piirre, josta on paljon myös apua, ja joka usein tekee ihmisestä hyvän ja inhimillisen, sikäli kuin me sen ymmärrämme. Toisen pahan olon imemisessä itseensä mennään kuitenkin jo samaistumisessa liian pitkälle, sillä tällöin on kyse oman pahan olon lietsomisesta toisen tunteisiin keskittymisen sijaan, eikä se auta ainakaan toista, eikä usein itseääänkään. Tällöin pienen etäisyyden ottaminen toisen tilanteeseen, ja jopa itsensä pieni suojeleminen siltä on usein paikallaan.

En tiedä, olenko vieläkään täysin turvallisilla vesillä, mutta oman tilanteeni parannuttua ja päästyäni sairaudessani hieman varmemmille vesille, on tuosta mainitsemastani etäisyyden ottamisesta tullut helpompaa. Ja tämän sain huomata tavatessani tuota sairasta nuorta naista. Kykenin nimittäin toisen sairastavan nähdessäni jo katsomaan asiaa aidosti ulkopuolisen silmin. Toki myötätuntoisena ihmisenä yhä tunsin sääliä  kohdatessani tämän sairaan nuoren naisen, mutta hänen paha olonsa oli kuitenkin hänen, ei enää omani.

Lopulta asia on nimittäin niin, että minä käyn omaa taisteluansa, hän omaansa. Ehkä sillä erotuksella, että tiedän ja ymmärrän paremmin, mitä hän käy läpi. Etäisyyden ottaminen auttaa myös hahmottamaan tilanteen omalta kohdaltani toisesta näkökulmasta. Toisaalta nimittäinhän tämän tapaamisen pohjalta huomasin jälleen paremmin, kuinka pitkälle olen tullut, ja myös se, että olen nyt tässä, päässyt tähän asti, tuntuu entistä hienommalta, ja pieni ylpeyden siemenkin nousi taas tuosa kohtaamisessa pintaan. Omien kokemuksieni pohjalta myös tiedän, kuinka toinen ei voi toista pelastaa, ja vaikka halua auttaa olikin kova, tiesin, että omat mahdollisuuteni auttaa toista,minulle tuntematonta ihmistä, ovat rajallliset, jopa olemattomat.

Lopulta ajatukseni tulivatin siihen pisteeseen, että en siis voi muuta kuin toivoa hänelle kaikkea parasta, ja kääntää asian omaksi voitokseni siten,että on hienoa huomata olevani jo itse tässä. Ja tärkeintä on nyt vain jatkaa omaa taisteluani, sillä toipumisen myötä myös omat mahdollisuuteni auttaa muista sairastavia myös moninkertaistuvat. Samalla tietysti ystäviäni rinnallani tukien, toisaalta myös hyväksyen sen, että minä en voi kaikkia pelastaa. Sillä tuesta huolimatta lopulta jokaisen on tästä itse itsensä pelastettava, mutta ystäviä tarvitsee meistä jokainen.

<3: Ida