Hoidon siirtymisestä

Olenkin kertonut teille aikaisemmin hoitosuhteeni päättymisestä hoitajani kanssa loppuvuodesta. Vuoden vaihtuminen merkitsi samalla minulle muutosta myös laajemmin hoitokuvioideni osalta.  Viimekertaisessa hoitokokouksessa sovittiin nimittäin nyt sitten lopulta hoitoni päättymisestä syömishäiriöyksikössä, ja hoitoni siirtymisestä. Hoitokuvioistani on tullut jonkin verran kysymyksiä myös täällä blogini puolella, ja sen vuoksi päätin nyt, kun ensimmäinen vierailu uudessa hoitopaikassa on takanapäin, kertoa hieman muuttuneista hoitokuvioistani ja omasta suhtautumisestani hoitoni siirtymiseen.

Hoidon loppuminen syömishäiriöyksikössä tuntuu minusta omalla tavallaan vaikealta, vaikka olinkin asiaan osannut varautua. Itse asiassa olen tätä päätöstä jo vuosia pelännyt, ja olen siltä usein vain täpärästi säästynyt. Tämä on asia, joka on saanut ajoittain minut, ja läheisenkin, pakokauhun valtaan ja tuntunut lopulliselta tuomiolta. Asia on edustanut minulle epätoivoa, yksinjäämistä ja ikuista sairastamista. Nyt, kun tuo päätös hoitoni siirtymisestä sitten lopulta vuosien pelkäämisen jälkeen tuli, osaan jo suhtautua asiaan hieman toisella tavalla; olenhan siihen omasta mielestänikin valmiimpi kuin koskaan aikaisemmin.

Vaikka en hoidon siirtymiseen johtaneita syitä täysin nytkään ehkä ymmärtänyt, ei se enää aiheutakaan minulle samanlaista kauhua kuin aikaisemmin. Toki hoidon siirtyminen saa minussa yhä aikaan jännitystä ja päässäni viliseekin lukuisia kysymyksiä: miten tulen toimeen uuden terapeutin kanssa, millainen riski on edellisen hoitosuhteen loppuminen, kun olen siitä kerran selvästi hyötynyt, kuinka minun nyt käy ja niin edelleen. Varmasti tällainen jännitys ja pieni, tai suurikin, epävarmuus kuuluukin asiaan  ja on luonnollista tällaisessa muutostilassa, mutta pääasia on, etteivät nämä tunteeni saa minua enää epätoivon valtaan, vaan tunnen pystyväni niitä käsittelemään ja pärjääväni tilanteen kanssa.

Itse asiassa ajattelen, ettei tuolla hoitopaikalla ole enää juurikaan tarjottavaa minulle. En enää taistele joka päivä elämästä ja kuolemasta, eikä tilani siis ole enää yhtä kriittinen. En ole enää vähään aikaan tarvinnut osastohoitoa. Olen pystynyt ottamaan päiväruokailuni omalle vastuulle, ja pystynyt näin ollen luopumaan kotisairaanhoitajastani. Pitkä ja tärkeä matkamme perhetapaamisessa tuntuu niin vanhemmistani kuin minustakin vihdoin tulleen päätökseen. Olen saanut varmuuden siitä, että pystyn myös ilman ravitsemusterapeuttia tarvittaessa lisäämään syömistäni. Ja kun omahoitajanikin lopettaa poliklinikalla, tulee hänestä luopuminen eteen joka tapauksessa. Kaikki tämä hoidon merkityksen pieneneminen kertookin jälleen vain sitä tärkeää sanomaansa eteenpäin menostani: olen alkanut seistä omilla jaloillani enkä ole enää niin riippuvainen mistään tietystä hoitokontaktista. En enää roiku hoidossa, vaan hyödynnän sitä tuekseni sille työlle, jota teen itse.

Olen kuitenkin toki kiitollinen kaikesta siitä avusta, jota olen hoitopaikastani saanut. Aikoinaan olen tarvinnut syömishäiriöyksiköstä saamaani hoitoa pysyäkseni edes jotenkin pystyssä, ja elämänsyrjässä kiinni, tai ylipäätään hengissä. Kokemuksesta voin kertoa, että hoitopaikalla ja sen erityisosaamisella todella on väliä etenkin kriittisemmässä vaiheessa, ja syömishäiriöyksikössä on ollut erityisosaaminen kohdallaan. Vanhempani eivät olisi jaksaneet varmasti tähän päivään asti ilman perhetapaamisiamme, enkä olisi jaksanut minäkään. Jokaisen polihoitajani kanssa käydyn keskustelun jälkeen olen tuntenut itseni varmemmaksi valitsemastani tiestä ja saanut vahvistusta taisteluuni. Kuten hoitajastani kertovassa tekstissäni kirjoitin, kuuluu edistymisestäni, siitä, että olen nyt tässä, iso kiitos myös saamalleni hyvälle hoidolle ja tuelle.

Repussani edellisestä hoitosuhteesta aionkin aina kantaa mukanani sen kaiken hyvän, jo oppimani, jonka aion nyt hyödyntää uudessa terapiasuhteessa ja yleensä etenemiseeni toipumisen polulla. Pidän aina mielessäni polihoitajani rohkaisevat sanat, muistutukset maltista, positiivisen asenteen ja tärkeän ajatuksen siitä, kuinka jäljellä olevan matkani lisäksi kannattaa pysähtyä välillä ihmettelemään jo kuljettua matkaa ja saavutettuja onnistumisia, ja nauttimaan niistä ylpeänä.

Toki  tarvitsen kuitenkin kaikesta tästä eteenpäin menostani huolimatta hoitoa yhä, eikä hoidon loppuminen syömishäiriöyksikössä tarkoitakaan sen katoamista kokonaan. Hoitoni siirtyy vain toiselle poliklinikalle ja lisäksi aloitan uuden terapeutin kanssa. Olen yhä syvästi sairas, ja vaikka olenkin mennyt hurjasti eteenpäin, tarvitsen yhä paljon tukea.

Kuten lomaviikostani kertovassa tekstissäni kirjoitinkin, olen tavannut jo tämän uuden terapeutin, ja olen sen suhteen melko luottavaisin mielin niin pätevältä tuo uusi terapeuttini vaikuttaa. Kuten polihoitajani minulle totesi, on jo tämä uuden kontaktin muodostaminen minulle joka tapauksessa edistystä, koska se on ollut minulle niin kovin vaikeaa. Nyt olen kuitenkin paljon valmiimpi kuin ennen tapaamaan uusia ihmisiä, muodostamaan uusia hoitosuhteita ja avautunut hoidolle ja oppinut ottamaan apua vastaan. Nämä tarjoavat hyvän pohjan uudelle hoitosuhteelle.

Samoin ensikäyntini viime viikolla psykiatrian poliklinikalla, jonne ainakin lääkäri- ja muut seurantakäyntini siirtyvät, osoittautui minulle jopa positiiviseksi yllätykseksi. Tunsin että minua kuullaan, ja uskon saavani myös sieltä hyvää apua, ja kun vielä kemiatkin tapaamani työntekijän kanssa tuntuivat kohtaavan, alkavat kaikki palaset olla kohdallaan.

Toisaalta onnistuineiden hoitotapaamisten lisäksi vahvistusta ja luottamusta pärjäämiseeni hoidon siirtyessä toi minulle nimenomaan se aika, kun näitä hoitosuhteita ei ollut, kuten nyt joulun aika. Joululomalla minulla oli nimittäin myös pidempi tauko hoitokontakteista, ja ensi kertaa voinkin todeta, että pärjäsin kohtalaisesti myös omillani. Mitään takapakkia ei siis tullut, ja jaksoin tsempata omilla voimillani ja läheisteni tuella. Toki pidemmän päälle tunnen vielä tarvitsevani hoitokontaktia päästäkseni eteenpäin ja pysyäkseni oikealla tiellä, mutta tällaisessa muutostilassa, jossa uuden luottamuksellisen suhteen rakentaminen kuitenkin vie oman aikansa, on huojentavaa huomata, että omat siipenikin jo kantavat.

Näiden positiivisten kokemusten ja oman itseluottamukseni vuoksi aionkin ottaa uudet hoito- ja terapiasuhteet uusina mahdollisuuksina. Olen työskennellyt jo pitkään, useita vuosia nykyisen hoitajani kanssa, ja meille on muodostunut tietynlainen tapa työskennellä. Ja tuo tapa on tuntunut minulle toimivalta. Uuden hoitosuhteen muodostaminen ja tuttujen kuvioiden ja toimintamallien ravistelu tarjoaa kuitenkin uusia näkökulmia ja mahdollisuuden muutokseen. Ja nyt tunnen olevani tuohon muutokseen valmis.

Lisäksi pääasia saamastani tuesta pysyy minulla joka tapauksessa: vanhempieni ja läheisteni tuki. Minulla on vankka tukiverkosto, jonka tiedän pysyvän tukenani tapahtui muulle ympäröivälle hoidolleni tai minulle mitä tahansa. Tiedän, että läheiseni pysyvät rinnallani aina, tiedän, että saan aina tukea ainakin heiltä, kun sitä tarvitsen, ja se on se, mikä merkitsee minulle lopulta kaikkein eniten.

Kaikesta hyvästä ja korvaamattoman arvokkaasta tuesta huolimatta silti ennen kaikkea kaiken tämän luottamukseni pohjalla on kuitenkin se vankkumaton luottamukseni itseeni, omaan hyvään työhöni, mistä edellä mainitsemani joululoma oli vain yksi osoitus. Tunnen itseni nyt paljon vahvemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. En enää pelkää putoavani minä hetkenä hyvänsä  mistä tahansa pienestä töytäisystä matkallani. Tiedän, että pahin on jo takanapäin, ja suunta on oikea. Toisaalta tiedän kestäväni myös ne pienet, ja suuremmatkin, kuopat matkallani ja selviäväni niistä. Sillä tiedän nyt, että paitsi, että saan kyllä tukea, myös omat siipeni kantavat, ja minussa on voima, jolla tämä sairaus taltutetaan. Ja se jos mikä on kaikkein tärkeintä, sillä vaikka tukea voi ja pitääkin saada, lopulta tästä sairaudesta on itse parannuttava.

Lopulta tästä sairaudesta ei nimittäin paranna mikään hoito, vaan Sinä ja minä parannumme. Ja nyt todella, ehkä ensimmäistä kertaa, luotan itsekin siihen, että minusta itsestäni löytyy mahdollisuus ja avaimet paranemiseen. Ja ennen kaikkea: nyt osaan ja uskallan niitä avaimia käyttää.

<3: Ida