Rohkeudesta

Toipuminen vaatii syömishäiriöön sairastuneelta paljon. Se on kovaa henkistä työstä, ja vaatii siksi valtavasti henkisiä voimavaroja. Näistä psyykisistä voimavaroista eräänä tärkeimpänä näen rohkeuden, joka on tullut kovasti esille myös teidän lukijoideni kommenteissa. Ja niinhän se on, että sitä se toipuminen ennen kaikkea vaatii. Siis rohkeutta, monestakin eri näkökulmasta katsottuna. Tässä tekstissäni tarkastelen sitä, mitä rohkeus nähdäkseni syömishäiriöstä toipumisen yhteydessä tarkoittaa, mitä kaikkia erilaisia rohkeuden muotoja sairastavan on löydettävä itsestään puskeakseen itsensä läpi pitkän ja vaikean toipumisprosessin kohti terveyttä.

Ihan ensimmäiseksi toipuminen vaatii rehellisyyttä, rehellisyyttä läheisiään kohtaan, rehellisyyttä heitä kohtaan, jotka yrittävät auttaa, mutta ennen kaikkea rehellisyyttä itseään kohtaan. Tämä rehellisyys edellyttää vaikeiden tosiasioiden kohtaamista ja tunnustamista, mikä vaatii ihmiseltä vaikeassa tilanteessa aina myös rohkeutta. Saadakseen toipumisen käyntiin täytyy kuitenkin kohdata ja myöntää oma heikkoutensa sairauden edessä, se, että omat (tai mörön) sairaat valinnat eivät ole olleet oikeita, ja että tarvitsee apua.

Apua hakiessa tarvitseekin sairastava taas uudenlaista rohkeutta. Silloin pitää nimittäin Mörön väitteistä huolimatta oppia luottamaan ihmisiin ja suhtautumana heihin ja heidän tahtoonsa ja pyrkimyksiinsä auttaa positiivisesti. Tämä ei usein anoreksiaa sairastavalle ole helppoa, sillä Mörkö yleensä pyrkii syöttämään epäluuloa muita kohtaan, jotta sairastava luottaisi vain siihen, eikä ottaisi apua vastaan. Tätä ajatusta vastaan toimiminen vaatii paitsi omaa sinnikkyyttä, myös jälleen aimo annoksen rohkeutta.

Kun sitten on toipumisen polulle lähtenyt, vaatii se aina rohkeita tekoja. Anoreksiaan sairastuvalle omien sääntöjen ja rutiinien rikkominen, kuten esimerkiksi uusien ruokalajien kokeileminen ja syöminen, mutta ennen kaikkea painonnostaminen vaativat valtavasti rohkeutta, sillä se on aina sairastavan oman tutun ja turvalliselta tuntuvan kehän rikkomista. Tässä sairaassa kehässä pysyminen olisi sairastavalle siis helpompi vaihtoehto, mutta silti toipuminen edellyttää pelkonsa kohtaamista ja tämän tutun kehän rikkomista terveyttä tukevien tekojen avulla, eli ennen kaikkea syömistä, syömistä ja syömistä. Rohkeus ei olekaan vain sankarillisia sanoja tai lupauksia tai hienoja ajatuksia, vaan myös ennen kaikkea juuri niitä rohkeita tekoja, joissa se sisäinen rohkeus todella punnitaan.

Näiden parantumista tukevien tekojen ja valintojen tekeminen onkin anoreksiaa sairastavalle kaikkea muuta kuin niin sanotusti menemistä sieltä, mistä aita on matalin. Moni ihminen lopulta haluaa tehdä asiat niin kuin olisi helpointa, ja tehdessään asian vaikeimman kautta hän tuntee itsensä vähintäänkin sankariksi. Anoreksiaan sairastuneen pitää tehdä vaikeita asioita monta kertaa päivässä ja haastaa äin ollen itsensä jatkuvasti.

Kun sitten lähtee rikkomaan näitä tuttuja ja turvalliselta tuntuvia kuvioita, joutuu sairastava kohtaamaan monia pahimpia pelkojaan. Hän tuntee ahdistusta painon noustessa ja kauhua luopuessaan tutuista kuvioista. Sanonkin aina, että esimerkiksi hissikammoinen voi vältellä hissejä lähes koko elämänsä, kohtaamatta siis koskaan pelkoaan, mutta syömishäiriöinen joutuu toipuessaan kohtaamaan pahimmat pelkonsa monta kertaa päivässä, vaikkapa jo syödessään viisi kertaa päivässä. Ja tämä omien pelkojensa kohtaaminen ja niitä päin meneminen jos mikä vaatii rohkeutta.

Yksi suurimmista näistä peloista on pelko kontrollin menettämistä. Vaikka pelko painon hallitsemattomasta tai loputtomasta noususta onkin sairauden syöttämä valhe, on se syömishäiriötä sairastavalle totta, ja syömishäiriöstä toipuminen onkin aina tietyllä tapaa myös sairaasta kontrollista luopumista. Anoreksiaan sairastuneella on usein vahva tarve kontrolloida itseään ja elämäänsä, ja joskus sairaus ja syömisten ja painon kontrollointi ovat saattaneet tuntua vastaukselta tähän tarpeeseen. Toipuminen kuitenkin edellyttää tästä sairaasta kontrollista luopumista, rohkeutta kohdata tämä pelko ja antaa elämälle mahdollisuus, ikään kuin heittäytymistä sen elämänvirran armoille. Aluksi tästä kontrollista luopuminen tai pienikin poikkeaminen aiheuttaakin valtavasti pelkoa, kun oikeastaan koko elämä tuntuu olevan kaaoksessa, ja vaatii valtavasti rohkeutta, että ei sillä ahdistuksen hetkellä anna periksi.

Edellä kuvaamiani rohkeita tekoja tehdessä syömishäiriötä sairastavan pitää kaivaa itsestään vielä toisenlaista rohkeutta, nimittäin rohkeutta mennä omien valintojensa mukaan. Hänen täytyy luottaa omaan tekemiseensä, omaan juttuunsa, ja houkutuksista huolimatta tehdä terveyttä tukevia valintoja. Rohkeuden taustalla tulisikin olla voimakas usko siihen, että toimii oikein, siis voimakas usko omaan itseensä ja siihen, mitä on tekemässä. Olen saanut henkilökohtaisestikin huomata, kuinka toipuvan täytyisi löytää itsestään niin paljon rohkeutta, että uskaltaisi uskoa itseensä myös silloin, kun muut eivät usko. Tämän oman uskon ylläpitäminen muiden epäilysten edessä vaatii rohkeutta.

Erityisesti tämä oman pään pitäminen näkyy kuitenkin taisteluissa Mörköä vastaan. Ihmisellä on kai jonkinlainen vietti tai tarve turvautua johonkin vahvempaan ainakin hädän hetkellä, ja monet ihmisethän elelevät päivästä toiseen toisten tahtoa noudattaen, ja ovat näin toisten viestien ja mielipiteiden vietävissä. Syömishäiriöitä sairastavalle tämä voima on ollut Mörkö. Syömishäiriötä toipuessa pitää kuitenkin luottaa itseensä, ja tehdä omaa juttuaan paitsi muiden uskon puutteen ja toisten sairauden puheista huolimatta, ennen kaikkea Mörön kuiskuttelusta huolimatta.

Kun pyrkii eroon syömishäiriöstä, on aina tehtävä myös päätös, että täytyy yrittää parhaansa, ja uskaltaa katsoa mihin se riittää. Mielestäni tämä, kuten yleensäkin elämässä kaikkien omien voimavarojen käyttöön ottaminen, vaatii valtavasti rohkeutta. Tällöin nimittäin täytyy olla valmis kohtaamaan omat voimavaransa, mutta myös samalla myöntämään oma rajallisuutensa ja heikkoutensa. Ja nähdäkseni tämän rajallisuutensa kohtaamisen pelossa kaikki ihmiset eivät koskaan uskalla antaa itsestään niin sanotusti kaikkea.

Toipumisen edetessä toipuvalta edellytetään myös kykyä kohdata paitsi pahimmat pelkonsa, myös vaikeat tunteensa ja vaikeat ajatuksensa. Anoreksiamörkö syöttää vielä pitkään sairastavan mieleen syllisyyttä ja sairaita ajatuksia, joita täytyy rohkeasti vastustaa. Lisäksi kunnon kohentuessa ja ajatusten selkiytyessä sekä Mörköä vastaan taistellessa, ahdistus kasvaa vielä moninkertaiseksi verrattuna siihen, mitä se sairastaessakaan on ollut. Suurin osa ihmisisistä ei välttämättä koskaan uskalla kohdata kaikkia ajatuksiaan ja tunteitaan rehellisesti. Se on kuitenkin syömishäiriöstä toipumisen edellytys.

Kun sitten pääsee selville omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa, ollaan jälleen uudenlaisen hasteen edessä: tarvitaan uskallusta olla oma itsensä. Syömishäiriöön sairastuneen sairaus on saatttanut lähteä häpeästä omaan itseen tai tarpeesta piilottaa itsensä, ja vaaditaan valtavasti rohkeutta kohdata oma itsensä ilman Mörköä. Möröstä on nimittäin muodostunut ikään kuin osa sairastavan identiteettiä, ja tällöin ajatus parantumisesta herättääkin usein kysymyksiä: millainen minä olen ilman ilman sairauttani, kuka minä oikeasti olen, mitä minä todella tahdon. Näihin kysymyksiin ei välttämättä löydy täydellistä vastausta koskaan, mutta jo kysymysten kohtaaminen ja vastausten selvittämisen aloittaminen vaatii valtavasti henkisiä voimavaroja.

Itseensä tutustuminen onkin jo sinällään rohkeutta vaativa prosessi, joka sisältää kaikkea edellä mainitsemiani rohkeuden muotoja; ennen kaikkea rohkeutta kohdata omat tunteet ja ajatukset, ja rohkeutta tehdä omaa juttuaan, kun ei voi enää kätkeytyä "anorektikko-leiman" ja Mörön taakse. Itseensä tutustuminen onkin syömishäiriöön sairastuneille usein pitkä ja vaikea prosessi, kuten yleensäkin ihmisille. Joillakin tämä prosessi kestää läpi elämän, syömishäiriöstä sairastunut käy sen yleensä läpi pikakelauksella toipuessaan.

Itseensä tutustuessa saattaa sitten huomata olevansakin erilainen, kuin on kuvitellut, ehkäpä jopa erilainen kuin haluaisi olla, mutta ennen kaikkea aina jollakin tavalla erilainen kuin muut. Todellinen itsensä hyväksyminen, minkä näen lopullisen paranemisen edellytyksenä, onkin myös aina erilaisuuden hyväksymistä itsessään, mikä on usein ihmisille pelkoa aiheuttavaa, ja edellyttää näin ollen rohkeutta. Suuri osa ihmisistä kun haluaa kuulua niin sanotusti muottiin, ja toipuvan koko sairaus on saattanut lähteä tavoitteesta mahtua tällaiseen itse itselleen tai yhteiskunnan asettamaan muottiin. Syömishäiriöstä parantuessa täytyy kuitenkin opetella hyväksymään itsensä kokonaisuudessaan, kaikkine puutteineen, heikkouksineen ja kummallisuuksineen.

Itseensä tutustumisen lisäksi syömishäiriöön sairastuneen pitää pikkuhiljaa tutustua myös elämään, kaikkine elämänkirjoon kuuluvine tunteineen ja tapahtumineen. Syömishäiriöön sairastuneen pitää ikään kuin aloittaa alusta, ja opetella uusiksi monia elämän perusasioita, opetella uudelleen elämään. Ja pikkuhiljaa siihen elämään, jota on paennut, pitäisi vielä oppia luottamaan.

Tällöin, elämään heittäytyessä, pitää olla myös sitä ehkä kaikista rohkeuden laaduista haastavinta: nimittäin rohkeutta kohdata tuntematon. Tämä vaatii valtavasti rohkeutta, onhan monen mielestä juuri epätietoisuus se peloista kaikista suurin, ja on ainakin yleisesti tunnettu tosiasia, että kaikki tuntematon pelottaa. Syömishäiriöstä toipuminen kuitenkin edellyttää tietyllä tavalla rohkeutta hypätä tuntemattomaan, ikään kuin mustaan aukkoon.

On myös hyväksyttävä, että koskaan ei voi tarkkaan tietää, mitä tuolla hypyllä saavuttaa ja mihin se johtaa. Ja kuitenkin täytyy uskaltaa luottaa siihen, että jalat tavoittavat pohjan, tai siivet kantavat. Sillä kuten tapaamani psykologi osuvasti tiivisti: "Pelkoa saa tuntea, mutta se, ettei välttele sitä, vaan menee sitä kohti, on rohkeutta." Ja juuri tästä on kyse syömishäiriöstä toipumisessa.

"pelon toisella puolella on vapaus"

<3: Ida