Aktiivinen viikko takana

Tänään sunnuntaina vietin hyvin ansaittua lepopäivää. Viikkoni oli nimittäin ollut erittäinkin hektinen erilaisine menoineen, tapaamisineen ja ohjelmineen. Maanantaina kävin isovanhempiani tapaamassa. Tiistaina olin lääkärikäynnillä, keskiviikkona tutkimuksissa. Torstaipäivän vietin vuorostaan siskoni kanssa kaupungilla uutta syysvaatetta shoppaillen, ja perjantaina kävin huollattamassa ripseni kauneussalongissa. Lauantaina taas olin Parhaan Ystäväni kanssa Linnanmäellä, jossa uskaltauduin tasan siihen yhteen lasten laitteeseen, ja sealifessa ihmettelemässä rauskuja ja ihastelemassa merihevosia. Kaiken kaikkiaan viikon jokaiselle päivälle tuota sunnuntaita lukuun ottamatta oli siis jonkinlaista menemistä ja ohjelmaa. Tällainen viikko oli minulle melko epätavallinen, olenhan tähän asti tottunut pyörittelemään pääsääntöisesti arkea kotona, ja kodinulkopuolinen elämä ja tekeminen on ennemminkin ollut sitä harvinaista herkkua.

Aikaisemmin, vaikka suurin osa viikon tapaamisista olivatkin minulle mieluisia, olisinkin tällaisen näin kiireisen viikon jälkeen tuntenut itseni varmasti lopen uupuneeksi. Jos siis ylipäätään olisin viikosta jotenkin selvinnyt, sillä jo etukäteistressi aikautauluineen kaikkineen olisi todennäköisesti aiheuttanut minulle sellaisia paineita, että olisin joutunut perumaan puolet tapaamisistani tai vaihtoehtoisessti repimään itseni kappaleiksi.

Todennäköisesti Mörkö olisi vielä jokin aikaa sitten myös päässyt vahvemmille tällaisen viikon uusien haasteiden kanssa, ja yrittänyt käyttää hyväksi tilaisuuksia liikkua enemmän, tai vahvistanut otettaan minussa stressin alla, mikä olisi näkynyt ahdistuneisuutena ja huonompana syömisenä. Tämäkin tietysti sillä edellytyksellä, että Mörkö olisi ylipäätään päästänyt minut joustamaan tutuista rutiineistani, mikä mahdollisti tällaisen viikon viettämisen.

Shoppailun saldoa

Nyt kuitenkin, kun energiasaantini ja vointini oli taspainossa menemisteni kanssa, ja mieleni  hieman rauhoittunut pakoista, ei tällainen ohjelmoidumpi viikkokaan suinkaan imenyt minusta mehuja. Asia olikin itse asiassa aivan päinvastoin: tunsin saavani ihmiskontakteista voimaa. Siskoni ja ystäväni tapaaminen piristivät minua, tuntui ihanalta nähdä taas pirteitä isovanhempiani ja jopa lääkärin tapaaminen auttoi minua omalta osaltaan eteenpäin tuoden minulle hyvää mieltä hyvien testitulosten myötä. Kun sairaimpina aikoina siis kaikki sosiaalinen kanssakäyminen tuntui raskaalta, suorastaan työltä, oli se nyt keinoni saada voimaa ja energiaa.

Tämän sosiaalisen puolen lisäksi kaiken ohjelman keskellä stressistä vapaan viikon minulle takasi se, etten suunnitellut pilkun tarkasti tai murehtinut liikaa tapaamisiani päiviä eteenpäin, vaan osasin ottaa jokaisen päivän omanaan. Anoreksiaan liittyy usein kova tarve aikatauluttaa, suunnitella ja tarkasti sitä kautta kontrolloida elämäänsä. Kun kuitenkin joskus uskaltaa höllentää otetta, tarttua hetkeen, ja ottaa elämän sellaisena, kuin se eteen tarjoutuu, voi huomata, että se saattaa ainaisen puurtamisen sijaan olla ihan mukavaakin.

Mutta kaiken ihmisten tapaamisten keskellä kaipasin kyllä yhä myös sitä omaa rauhaa, tilaa ja aikaa. Ja tämä tarve tulee varmasti olemaan minulla aina. Nyt kuitenkin osasin ottaa pieniä arjen rentoutumishetkiä kaiken kiireen keskellä, kun viikon ohjelman suunnittelu ja sairaus ei vienyt kaikkea aikaani. Ja siitä juuri huomasinkin, että olin osannut kuunnella itseäni; voimien keräämiseen uuteen päivään minulle riitti esimerkiksi muutama hetki kirjan kanssa, enkä tarvinnut enää päiviä palautuakseni.

Tietysti kaiken jaksamiseni edellytys oli kuitenkin pohjimmiltaan se, että ravinnonsaantini oli kunnossa ja olin levännyt riittävästi. Taatakseni jaksamiseni erilaisen ohjelman keskellä olen huolehtinut myös tarvittavista välipaloista ja vähentänyt lenkkeilyäni sekä nukkunut niitä kymmenen tunnin kauneusuniani. Oli ihana tuntea, kuinka minun ei tarvinnut jännittää kauungilla sitä, kuinka jaksan, vaan pystyin oikeasti nauttimaan siskoni seurasta ja pitämään hauskaa. Aikaisemmin en ollut suostunut uskomaan, että somaattisen voinnin korjaantuminen todella voisi parantaa jaksamistani ja stressinsietokykyä, vaikka sitä olinkin uskaltanut varovasti toivoa. Nyt voin kuitenkin kokemuksesta kertoa, että näin todella näyttää tapahtuneen. Sillä vaikka matkaa on vielä jonkin verran, niin voin jo nyt todeta, että kyllä, kyllä ne voimat alkavat palautua, kun somaattinen puolikin korjaantuu.

Toisaalta vaikka jaksoinkin viikon ongelmitta, tiedän myös sen, että jokaisen viikon ei tarvitse, eivätkä ne saakaan, olla yhtä kiireistä. Tulevana syksynä aion lähinnä keskittyä toipumistyön ohella opiskeluun, eikä kaikelle muulle jää yhtä paljon aikaa eikä energiaa. En toki aio kuitenkaan unohtaa ystävieni tapaamisia tai harrastuksiani, mutta olen yhä toipilas, ja on siksi tärkeää huolehtia myös siitä, että saan tarpeeksi levättyä. Tämän kaiken muun elämän tulee tukea toipumistani houkuttelemalla minua takaisin siihen Oikeaan Elämään ja tarjota mukavaa vastapainoa opiskelulle, ja jos se sitä vastoin aiheuttaa stressiä tai uuvuttaa minua, on aika himmailla tahtia. Ja tässä nouseekin esille taas se itsensä kuuntelu ja rehellisyys itseään kohtaan; tiedän nimittäin, että vaikka yksi tällainen aktiivisempi viikko irtiottoineen teki oikeastaan pelkästään hyvää, en sitä vielä jaksaisin jatkuvasti.

Kaiken kaikkiaan viikosta jäi kuitenkin levollinen, hyvä mieli. Samalla se antoi minulle toivoa uuden kiireisemmän arjen rakentamisesssa ja siinä jaksamiseen. Ensi viikolla aloitan opiskelut, mikä asettaa minut uudenlaisen haasteen eteen ajatellen omaa stressinsietokykyäni ja jaksamistani. Viime viikko antoi kuitenkin minulle jälleen uudenlaista uskoa omiin voimiini, luottamusta itseeni sen suhteen, että olen oppinut kuuntelemaan itseäni, omia rajojani ja jaksamistani, sekä siihen, että kyllä se toipuminen ja sen edistyminen mahdollistaa sen Elämän ihan uudella tapaa. Ja näiden aatosten kera on hyvä jatkaa kohti syksyä ja sen haasteita.

<3: Ida