Kuten olen kertonut, oli alkusysäys motivaatiolleni niinkin arkinen kuin halu pärjätä kotona. Ikävät muistot osastosta, vapauden, itsenäisyyden ja kontrollin tunteen menettämisestä saivat minut taistelemaan toipumiseni puolesta jo silloin, kun en osannut vielä oikeasti haaveilla oikeasta elämästä. Kun sitten oikea Elämä ja sen hienous alkoivat avautua minulle, alkoi halu sen saavuttamisesta kasvaa, ja siinä olevat tekijät alkoivat motivoida minua yhä enemmän ja enemmän. Seuraavassa olen listannut näitä asioita.
Ensinnäkin niinkin yksinkertainen asia kuin fyysinen hyvinvointi on auttanut minua huolehtimaan riittävästä syömisestä ja sen suhteuttamisessa kohtuulliseen liikuntaan. Olen elänyt elämässäni vaiheen, jossa en pystynyt enää kävelemään muuta kuin toista jalkaani perässäni laahaten, olin sekaisin paitsi aliravitsemustilani vuoksi myös siksi, etten ollut nukkunut uuvuttavasta väsymyksestäni huolimatta viikkoihin vaan värisin kauttaaltani raajat sinisenä lämpöhuovan alla pitkät yöt ja jo pelkkä suihkussa käyminen oli minulle lähes ylitsepääsemätön ponnistus. Tiedän, etten koskaan enää halua joutua tähän tilanteeseen uudestaan. Haluan saavuttaa aidosti sen tunteen, että jaksan tehdä mitä minua huvittaa ilman, että jaksamattomuuteni, voimien puuttuminen tai nälkä ovat esteenä sille. Haluan yksinkertaisesti tuntea voivani hyvin, niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Vaikka somaattisen puolen kohentumista ajattelenkin ensisijaisesti siis jaksamiseni ja hyvinvointii kannalta, myönnän, etteivät ulkonäkökysymyksetkään ole minulle täysin yhden tekeviä, olenhan nuorin nainen ja kaiken lisäksi ihminen. Haluan tuntea itseni kauniiksi, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Haluan hymyillä peilikuvalleni tyytyväisenä ja tuntea itseni varmaksi sen jokaisesta kohdasta. Ja ei, minun käsitykseni kauneudesta ei todellakaan vastaa ritunuttta, luista, kalpeaa ja väsynyttä olentoa, jonka silmistä kuvastuu syvä epätoivo, ja toisaalta taas pelkkä tyhjyys. Se on kaikkea muuta. Minun silmissäni kauneus on terveyttä, hyvinvointia ja itsensä hyväksymisestä kertovaa itsevarmuutta sekä hymyilevistä kasvoista loistavaa onnea. Haluan nauttia naisen kehostani, sen muodoista, ja tuntea sen vihdoin omakseni.
Tämä edellä kuvailemani vaihe, jolloin olin fyysisesti siis tekemässsä lähestulkoon kuolemaa, oli rankka paitsi minulle, myös läheisilleni. Olin täysin riippuvainen joko vanhempieni tai hoitohenkilökunnan avusta, ja he antoivat minulle, kuten olen aikaisemminkin kuvannut, eräänlaista tekohengitystä. Näin, kuinka vanhempani ja siskoni kärsivät tilanteestani vielä minuakin enemmän mikäli mahdollista. He uhrasivat vuokseni elämänsä saaden kiitokseksi vain osaltani sairauden tiuskimista ja pelon siitä, kuinka menettäisivät minut pian kokonaan. Rakkauteni läheisiä ihmisiä kohtaan on kuitenkin ollut aina niin syvää, että yksi suurimmista minua motivoivista tekijöistä onkin ollut se, että olen halunut tuoda läheisilleni takaisin sen oikean Idan, jonka anoreksian panssarikuori aikoinaan kätki täysin sisäänsä. Olen halunnut olla vanhempieni suoman tuen ja luottamuksen arvoinen, ja osoittaa heille, kuinka kaikki heidän apunsa palkitaan. Olen halunnut tuoda rakkaalle pikkusiskolleni takaisin sen huolehtivan, lämpimän isosiskonsa, jota hän on vuosi kaivannut rinnalleen.
Toisaalta eräs minua motivoiva asia on ollut myös vanhemmistani irtaantuminen. Tällä en kuitenkaan tarkoita sairauteen eristäytymistä tai hylkäämistä puolin tai toisin vaan nimenomaan sitä tervettä itsenäistymistä, uudenlaisen aikuisen suhteen luomista vanhempiini. Olen aina ollut luonteeltani vastuuntuntoinen, itsenäinen ja kantanut huolta niin itsestäni kuin muista ihmisistä. Kun taas on kovin sairas, tekee se ihmisestä hyvin riippuvaisen muista ihmisistä. Toipumiseni myötä toivon taas tavoittavani tilanteen, jossa pärjäisin pääsääntöisesti itsenäisesti, pystyisin omiin ratkaisuihin ja itse huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani ja esimerkiksi asumaan itsenäisesti.
Suhteeni vanhempien lisäksi ovat myös muut minulle tärkeät ihmissuhteet toimineet minua kannattelevana voimana. Näihin kuuluvat muun muassa siskoni, ystäväni ja isovanhempani. Se ilo, jonka olen nähnyt heidän kasvoillaan voidessani paremmin ja heidän pystyessään keskustelemaan sen aidon Idan kanssa, on ollut minulle korvaamattoman arvokasta. Ne hetket, jotka olen saanut viettää siskoni kanssa elokuvaa katsoen, parhaan ystäväni kanssa kaupungilla tai isovanhemmilla korttia pelaten, ovat muistuttaneet minua siitä, mikä tässä elämässä oikeasti on arvokasta. Olen oppinut nauttimaan noista hetkistä ja keräämään niistä voimaa myös niiden yksinäisten, epätoivoisilta tuntuvien hetkien varalle.
Nautinnon kokeminen onkin yksi tärkeimmistä asioista, joita toivon voivani toipumisen myötä saavuttaa, ja jonka olen ilokseni osittain myös saavuttanut. Sairauden maailmassa kun kaikki on synkkää pakkoa, riutumista ja itsensä kiduttamista. Syvällä sairauden syövereissä lähes unohdinkin sen, miltä tuntuu nauttia auringon lämmöstä, iloita uudesta kirpparilöydöstä tai nauraa hassunkurisille eläimille. Kun sitten olen saanut taas tätä elämäniloa maistaa, en halua luopua siitä mistään hinnasta, vaan janoa sitä yhä vain lisää ja lisää. Sillä nimenomaan nämä pienet nautinnolliset hetket tekevät minut onnelliseksi.
Ulkoisten ihmissuhteiden lisäksi haluan tutustua paremmin myös sihen elämäni kaikkein tärkeimpään ihmiseen eli itseeni. Tällä en nyt tarkoita sitä sairauteen kuuluva itsekeskeisyyttä, jossa syvällä ongelmien verkossa ei näe muuta kuin itsensä, oman pahan olonsa ja sairautensa, mutta jossa samalla tuntee syvää vihaa, alemmuudentunnetta ja mitättömyyttä. Päin vastoin: olen toipumiseni edetessä oppinut terveellä tavalla rakastamaan itseäni ja alkanut tuntea, että kyllä, kyllä siihen oikeaan, aitoon Idaankin kannattaa tutustua. En siis halua vain saada sitä Idaa esille pelkästään läheisteni vuoksi, vaan myös yhä enemmän ja enemmän oman itseni vuoksi, sillä se Ida ansaitsee tulla esiin.
Kun sitten näitä aitoja hetkiä aidon Idan kanssa on tullut enemmän, olen ystävieni ja siskoni kanssa saanut myös kokea ja nähdä kaikenlaista. Mennyt kesä oli elämänmakuisempi kuin koskaan, ja sain kokea monta unohtumatonta elämystä. Nämä hyvät hetket läheisteni kanssa, jolloin nautin oikeasti kirpparilla kiertelystä tai risteilyn buffet-pöydän antimista ovat saaneet minussa elämänhaluni kasvamaan. Sairaus supistaa piirejä, sen rutiinit, säännöt ja kiellot sulkevat pikkuhiljaa ihmisen kokonaan Elämältä. Minä haluan elämässäni nähdä, tehdä ja kokea, oppia uutta. Tai kuten isoäitini niin osuvasti ilmaisisi: Elää Elämääni.
Tällä elämisellä en nyt välttämättä tarkoita mitään benji-hyppyjä, maailmanympärysmatkoja tai muistinmenetykseen johtavaa bilettämistä. Kaikkein eniten haaveilenkin siitä ihan tavallisesta arjesta, toimivasta sellaisesta. Siitä normaalielämästä, josta olen ollut liian kauan poissa, ollessani aina henkisesti ainakin jossakin avaruuden toisella laidalla. Haaveilen siitä, että voisin viettää päiväni juuri niin kuin haluan, että saisin tavata vapaasti ystäviäni, että voisin opiskella tai työskennellä kokopäiväisesti, ja siinä sivussa arkeani maustaisivat pienet arjen luksukset, kuten taidenäyttelyssä käynnit ja kirpparikierrokset, siis sellaiset asiat joista minä nautin.
Kaikkein eniten haluankin päästä pois pakkojen, rituaalien, sääntöjen ja kieltojen vankilasta, ja tuntea vapauden. Haluan käpertyä viltin alle lämpimään, kun minua väsyttää. Haluan lähteä ravintolaan syömään, kun mieleni kaipaa vaihtelua. Haluan lähteä kaupungille ilman, että pakot sanelevat ohjelmaani tai minun tarvitsee jännittää jaksamistani tai mahdollista voimieni uupumista. Haluan tuntea olevani itse oman elämäni Herra (tai rouva) siten, että päätän itse omasta elämästäni, omaa tahtoani kuunnellen.
Tämän toimivan nykyhetkessä elämisen ja hetkestä nauttimisen lisäksi haluan kyetä haaveilemaan tulevasta. Olen aina ollut kovin pohdiskelevaa, jopa hieman maailmaa parantavaa tyyppiä. Sairaus sulki elämästäni kuitenkin kaiken tulevaisuuden, enkä nähnyt siinä enää mitään tavoittelemisen arvoista, itse asiassa pahimmillaan tunsin sitä kohtaan vain jatkuvaa pelkoa. Haluan taas kyetä suunnittelemaan uraani maailmanluokan näyttelijänä, kolmostyttöjen äitinä ja jääkiekkoilijan vaimona. Ja sitten toisaalta, haluan vain nähdä itseni tulevaisuudessa ostavan jäätelökioskilta jäätelön, ottavan aurinkoa rannalla ja saavan opiskeluni päätökseen. Väliä ei ole sillä, saavutanko koskaan tulevaisuuteni sellaisena kuin sen olen kuvitellut, vaan sillä, että pystyn taas siitä unelmoimaan.
Yksittäisistä haaveistani tai tulevaisuuden suunnitelmistani tällä hetkellä minua eniten motivoivin on kuitenkin haluni päästä tekemään työtä, jota rakastan, eli työskentelemään lastentarhanopettajana. Työni on kuitenkin paitsi fyysisesti ennen kaikkea henkisesti todella raskasta ja kuormittavaa, joten siksi minun täytyy olla sitä tehdäkseni hyvässä kunnossa niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Töissä jaksaminen onkin minulle yksi tärkeistä tavoitteistani, sillä raskaudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, tämä työ antaa minulle valtavan paljon. Se tuntuu minusta paitsi äärettömän tärkeältä, juuri siltä minulle kaikkein omimmalta. Sillä lasten kanssa työskennellesänsi tunnen löytäneeni paikkani. Ja jos matkalla huomaankin, että se paikkani löytyykin joskus jostakin muusta ura- tai elämänvalinnasta, haluan myös siihen mahdollisuuteen tarttua.
Tässä oli siis niitä tekijöitä, jotka minua motivoivat tervehtymisessä. Motivaatio on tietenkin niin subjektiivininen käsite, etteivät kaikki samat asiat terveessä elämässä ole kaikille tärkeitä, ja tämän vuoksi tärkeää onkin löytää ne juuri itselle kaikista houkuttelevimmat. Nämä olivat kuitenkin niitä asioita, joiden kautta minä olen löytänyt voimaa jatkaa eteenpäin.
Kun elämä siis näyttää nurjan puolensa, ja usko ja halu paranemiseen tuntuu olevan hukassa, muistelen minä näitä asioita. Minä olen siis löytänyt omat juttuni, ne asiat, joiden puolesta minä haluan taistella. Ja koko ajan, joka päivä avautuessani elämälle näitä asioita tulee minulle lisää.
Mitkä asiat Sinua motivoivat tervehtymisessä tai mitä asioita Sinä arvostat Elämässä?
<3: Ida
Kuva: http://www.carldavidweb.com/wp-content/uploads/2013/05/love.jpg
tässä postaukessa tuli esiin monia, hyvin samanlaisia motivaattoreita kuin itsellänikin on! ihmissuhteet, niistä haluan pitää kiinni. haluaisin myös tulehtuneiden välini vanhempiini parantuvan, jos ei takaisin entiselleen niin edes paremmiksi. lisäksi tuo itsenäistyminen, että pääsisi vihdoin jossain vaiheessa muuttamaan omilleen. eiköhän niiden aika vielä tule! ♥ :-)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Birdy! Onpa Ihana kuulla, että Sinäkin olet löytänyt monia Sinua kohti terveyttä motivoivia tekijöitä! Pidä ne mielessäsi taistelussasi, ja vielä eräänä aamuna heräät huomaamaan, että ne kaikki ovat ihan täysin mahdollisia! Tsemppiä! :)
PoistaMitä vauhtia sulla on paino noussut? Onko sulla viikko- tai kuukausitavoitetta? Miten mielesi on sopeutunut painonnousuun? Kuvista päätellen painonnoususi on hyvin hidasta (kun vertaa kuvia nyt ja vuosi sitten). Onko se ollut sinulle hyvä tahti?
VastaaPoistaKiitos Sinullekin hyvistä kysymyksistäsi! Mitään tarkkoja painolukemia en tänne blogiini halua pistää, mutta kyllä, olet oikeassa siinä, että painonnousuni on kotioloissa ollut hidasta. Sitä on toki yritetty ja väkisin nostettukin osastolla myös nopeampaan tahtiin, mutta huonoin seurauksin. Tällä hetkellä tämä on parasta mihin kotona pystyn. Varsinaisia tarkkoja tavoitteita ei nousutahdin suhteen minulla ole, vaikka olenkin jonkinlaisina suuntaa antavina ohjenuorina pitänyt poliklikan yleisiä painonnostotavoitteita. Painon nouseminen on kuitenkin ollut vaihtelevaa ja epätasaista, ja matkalleni on osunut huonompia ja parempia ajanjaksoa. Vaatimuksenani itselleni olen kuitenkin pitänyt sitä, että eteenpäin on päästävä ja painon on noustava pysyvästi, vaikka sitten hitaasti, ja siitä olen onneksi pitänyt kiinni. Ja se on parasta, mihin olen koko aikana asian osalta pystynyt.
PoistaPainonnostaminen on ollut kaikkea muuta kun helppoa ja aiheuttaa minussa edelleen välillä ahdisusta, mutta kuitenkin se on tavoitteenani, sillä huomaan, miten paljon kaikkea hyvää olen sen myötä jo saavuttanut, ja mitä minulla on vielä saavutettavissa. Tahti on tuntunut minulle sopivalta, ja aina olen muutoksiin senkin osalta alkuahdistuksesta sopeutunut, ja koko ajan olen tyytyväisempi vahvempaan ja kauniimpaan kehooni. Voin siis vakuuttaa, että mikäli olet saman asian kanssa painiskeleva, niin kyllä, kyllä se kaikki taistelu on lopulta sen kaiken tuskan arvoista.
Ajattelin, että voisin painonnostamisesta tehdä ihan erillisenkin postauksen joku päivä, kun vain kerkeän, jos kiinnostusta aiheeseen löytyy.
Aurinkoisia syyspäiviä Sinulle!
Kiitos Ida taas tästä tekstistäsi ja kiitos siitä, että jaoit kanssamme ihania asioita, jotka sinua kannustavat paranemisessa.
VastaaPoistaKirjoitit niin osuvasti, ja todellakin: kyseessä on kuin lumipalloilmiö. Kurkistus oikeaan täyteen elämään sai aikaan halun nähdä ja kokea lisää. Ja se elämä, jos mikä on tavoittelemisen arvoista. Ja minkälainen elämä? Kuten kirjoitit, se aivan tavallinen arkielämä, ilman mitään sen ihmeellisempiä krumeluureja on se kaikkein tavoittelemisen arvoisin. Tottakai ne arjen luksukset, herkuttelut ravintoloissa, matkat ja konsertit tuovat oman lisänsä elämään, mutta perusta on silti kaikkein tärkein.
Pahassa kunnossa ei osaakaan keskittyä muuhun kuin kaikkeen kurjuuteen ympärillä ja sisällä ja kehossa vellovaan pahaan oloon, joten, kun ravitsemustila korjaantuu ja fyysiset oireet lievenevät, ei takaisin vanhaan enää kaipaa. Kukapa haluaisi ainaista palelua ja väsymystä, kipua ja ahdistusta?
Ihanaa, että olet oppinut taas rakastamaan itseäsi ja ulkonäköäsi. Osaat arvostaa piirteitäsi ja kohdella itseäsi arvokkaasti. Saatkin olla ylpeä itsestäsi ja kantaa kroppaasi polleana, olet kaunis ja sen saat sanoa pelikuvallesi jokaisen aamun alkaessa. <3
Minullakin tärkeä motivoiva tekijä on tuo rakkaus läheisiin. Karmein temppu, minkä heille voisin tehdä olisi tappaa itseni tällä sairaudella. Rakkaus perheeseen ja ystäviin on yhtä tärkeä kuin rakkaus omaan itseensä. Jos itseään ei arvosta, ei voi antaa rakkautta myöskään muille. Ja juuri oman hyvinvoinnin kautta lähtee myös tämä asia liikkeelle. Paremmassa kunnossa jaksaa olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Kiitos siis kesäisestä tapaamisesta ja siitä, että uhrasit aikaasi myös minulle.
Mahtavaa myös, että olet löytänyt nautinnon pienistä asioista. Se kertoo, että tunteet heräävät. Kaikki alkaa ahdistuksesta, mutta, kun sen pahimman pahan olon yli pääsee, niin asiat eivät enää ole niin mustavalkoisia. Alkaa erottamaan värejä ja nautinto mukavista jutuista on yksi näistä.
Teksissäsi huokuu jälleen usko tulevaan. Se jos mikä on kantava voima toipumisessasi. Jaksat ajatella optimistisesti ja suunnitella tulevaisuuttasi. Se kertoo, että sinä oikeasti aiot selättää sairauden ja unohtaa kaiken kokemasi kamalan pahanolon. Ja lisäksi vielä jaksat kannustaa minua ja niin montaa muuta eteenpäin. Olet sisukas taistelija ja uskomattoman hyvä ystävä! Kiitos Ida! <3
Kiitos Ihana Nell taas Sinullekin kommentistasi! Etpä olisi taas voinut osuvammin tai kauniimmin sanojasi valita, kiitos Ystävä rakas.
PoistaOli todellinen ilo lukea siitä, kuinka selkeästi jo näet sairauden kataluuden ja kuinka positiivisesti suhtaudut toipumiseen. Selvästi sieltäkin on kuoriutumassa se hetkestä nauttiva, tulevaisuuttaan innolla suunnitteleva ja itseään yhtälailla rakastava kuin jo nyt Ihanasti suurella lämmöllä rakastaa lähimpiään Nell, johon minäkin todella haluan tutustua yhä paremmin ja paremmin.
Minä en nimittäin todellakaan vain "uhrannut aikaani" tavatessani Sinua kesällä, vaan se oli tapaaminen, josta paitsi nautin joka hetkestä seurassasi antoi minulle vertaistukimielessä paljon, enkä mistään hinnasta olisi jättänyt tuota tapaamista välistä. Se kuului siis ehdottomasti kesäni kohokohtiin, ja odotan innolla seuraavaa yhteistä tapaamistamme. Sillä Sinä olet Ystäväni, ja jokainen kanssasi vietetty hetki on minulle arvokas.
Ystävän halaus <3
Hei Ida-rakas!
VastaaPoistaIhan sykähdyttävää miten tunnistin itseni lähes koko tekstissäsi! Kuten sinulla, myös minulla lähti tämä toipumisen taival halusta selviytyä kotona ja itse. Ennen viimeistä osastojaksoa minulla oli mm. nivelet niin kipeät, että yli 80-kymppinen äitini joutui minut taksilla viemään kauppaan kun en sinne muuten päässyt kun en kyennyt kävelemään ilman tukea seinistä. Silloin tajusin, että sellaista elämää en voi jatkaa, että en voi olla muiden autettavana koko loppuelämäni, että haluan elää itsenäistä elämää ja tulla itsenäisesti toimeen. Nyt kun voin paremmin haluan ehdottomasti jatkaa tällä tiellä enkä ikinä, ikinä enää palata tuohon menneeseen! On ihanaa kun jaksaa ja kykenee tehdä asioita mitä huonokuntoisena ei ollut mahdollista!
Kuten sinä, myös minä sain kokea ystävien ja läheisten taholta sitä suunnatonta iloa kun saivat sen aidon Katarinan takaisin! Lähes kaikki olivat jo menettäneet toiveensa sen suhteen. On ihanaa kun taas kykenen nauttimaan bestiksen ja muiden ystävien seurasta ja ihanaa kun perhepäivälliset eivät enää ole pakko vaan ilo! Ja ihanaa nähdä, miten ihmiset edelleen jaksavat iloita tästä kun voin paremmin! Vähän veikkaan, että heillä on vieläkin pelko että tipahdan takaisin kaivon pohjalle, ja joka kerta kun huomaavat etten ole sitä tehnyt se on heille ilon aihe. Todellakin, nämä hetket kantavat kun yksinäisyys ja ahdistus puskevat päälle koska kyllä, sitä ne vielä tekevät.
Kuten sinua, myös minua motivoi paluu takaisin kokopäiväiseen työelämään. Myös minulla on stressaava työ, joka vaatii jaksamista kaikilla saroilla. Ja sitä saa vain pitämällä itsestään huolta oikealla tavalla, eli syömällä ja lepäämällä ja rentoutumalla riittävästi. Ja minun kohdallani, tekemällä osa-aikatyötä.
Pikkasen pidemmälle toipumisen polulla ehtineenä voin kertoa, että kyllä, niistä pakoista ja rituaaleista todellakin voi päästä eroon! Jos minä niin kyllä sinäkin! Voin myös kertoa, että kyllä, opit ihan varmasti nauttimaan joka solullasi kaikesta mitä elämä tuo tulleessaan! Jos minä niin kyllä sinäkin!
Haaveilu on yksi elämän perusteita, ihan siinä missä syöminen ja nukkuminen. Jos ei koskaan haaveile on elämä aika tyhjää ja tylsää, minun mielestäni. Tosiaankin, kuten kirjoitat, sillä ei ole väliä toteutuvatko haaveet, pääasia että haaveilee. Se on sitä elämän suolaa. On ihanaa kun haaveilu on palannut takaisin elämään, ihan varmasti se palaa sinullakin ihan kokonaan!
Joten, kuten alussa totesin, meillä on HYVIN samanlaiset kuviot tässä meidän toipumisen polulla! Meitä motivoi samat asiat ja arvostamme samoja asioissa Elämässä!
Jatkakaamme taistelua näiden asioiden puolesta! Lämmin halaus <3<3<3
Hei Katarina! Ja lämmin kiitos Sinulle kommentistasi! Kuten Sinulle törmätessämme sanoinkin, on Sinun kommenteillasi minulle aina aivan erityinen painoarvo se takia, että Sinä todellakin tiedät, mistä kirjoitat. Olet paitsi kokenut, myös pitkälle selvinnyt. Tuntuu huojentavalta, todella rohkaisevalta, kun esimerkiksi kirjoitat tuosta, että rituaaleista luopuminen on mahdollista, ja Sinun sanaasi minä todella luotan. Olethan Sankarini. :)
PoistaMuistathan Sankari kuitenkin myös itse sen, että vaikka olet jo pitkällä toipumisessa, olet yhä toipilas, esimerkiksi mitä tulee töihin palaamiseen. Kuuntele siis rehellisesti itseäsi, omaa jaksamistasi ja kunnioita sitä. Paranemisprosessi jo itsessään vaatii valtavasti voimavaroja, ja liika kiirehtiminen voi vain turhaan pitkittää tätä prosessia. Ehdit kyllä tehdä töitä ihan riitävästi kokopäiväisestikin, kun sen aika on. Luotan kuitenkin ihan täysin Sinuun, ja omaan arvioosi tässäkin asiassa, niin pitkälle olet päässyt, eli tämä vain pienenä muistutuksena.
Olet löytänyt takaisin elämänilon, olet löytänyt haaveet, nykyhetkestä nauttimisen ja tulevaisuuden, rakkaat ihmiset ja ennen kaikkea itsesi. Eikö olekin Ihanaa? Ja kenellekään muulle en näitä asioita mieluummin soisi, kuin juuri Sinulle Ystävä rakas. Halataan taas kun tavataan ;) <3
Voi meitä, Idaseni, voi meitä...
VastaaPoistaNyt oli taas tekstisi kuin omasta päästäni poimittu! Niin paljon siitä löytyi yhteneväisyyksiä, ja melkeinpä vielä samassa tärkeysjärjestyksessä! Kirjoitat todella hienosti ja avoimesti itseäsi motivoivista tekijöistä toipumisen polulla. Kiitos.
Itseäni motivoi tällä hetkellä kaikkein eniten se, että haluan ehdottomasti terveen oloisen ja näköisen kroppani takaisin. Haluan tuntea niin ne fyysiset voimat kuin tyköistuvien naisellisten vaatteiden tuoman henkisen hyvän olon, jotka terve kroppa tuo mukanaan. Tämä tavoite on minulla noussut ykkösasiaksi ihan viime aikoina. Ja se on minusta erittäin tervetullutta, koska terve kroppa on kuitenkin se perusta josta kaikki muu eheytyminen ja toipuminen saa tarvittavat voimansa, ja joka on nähdäkseni pitkälti muun toipumisen edellytys.
Minulle on myöskin tärkeää suhteeni vanhempiini. Ei niinkään heistä irtautuminen, vaan ennemminkin se, että haluan vastavuoroisesti kyetä auttamaan heitä, jos ja kun he vanhetessaan tarvitsevat apuani. Se on vähintä mitä voin heille antaa, heidän kiidettyä aina apuuni kun tilanne on sitä vaatinut. Ja voidakseni heitä joskus vielä tukea ja auttaa, tulee minun tietysti itse olla sellaisessa kuosissa että minusta siihen on.
Haluan myös pitää enemmän yhteyttä muihin tärkeisiin perheenjäseniin sekä tärkeisiin ystäviini, jotka ovat viime vuosina jääneet aivan liian vähälle huomiolle.
Tuo mitä tulee itsensä rakastamiseen saa minut pohtimaan... En koe tuntevani syvää vihaa, alemmuudentunnetta tai mitättömyyttä itseäni kohtaan. Mutta en myöskään osaa sanoa rakastanko itseäni. Ennemminkin olen ehkä pettynyt itseeni, että vieläkin olen sairas, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mutta se ei poissulje sitä ettenkö silti voisi rakastaa itseäni... Mutta sana "rakastaa" tuntuu tällä hetkellä liian voimakkaalta. Olen ehkä ennemminkin sinut itseni kanssa, vaikkakin pettynyt!
Tästä päästäänkin tulevaisuuden haaveisiin. Ne ovat todella tärkeitä ja toki minulla niitäkin on; opiskeluihin ja/tai töihin paluu, oma perhe, toimiva ihana arki... Aiemmin fokusoin ehkä liikaakin näihin, mutta nyt tuntuu että olen siinä mielessä oikealla tiellä, että haluan ensisijaisesti sen toimivan kroppani takaisin. Se kun on kuitenkin kaikkien muiden haaveiden mahdollisen toteutumisen edellytys. Joten nyt fokusoinkin ensisijaisesti fyysiseen toipumiseen.
Mutta, Ida, voi Ida - seuraava lauseesi on kuin suoraan revitty omasta päästäni:
"Kaikkein eniten haluankin päästä pois pakkojen, rituaalien, sääntöjen ja kieltojen vankilasta, ja tuntea vapauden."
Tätä minäkin kaikkein eniten haluan! Ja uskon, uskon todellakin, että se on mahdollista, jos vain uskaltaa ottaa vankilasta vapautumisen haasteen vastaan. Ja uskon vakaasti, että juurikin tuo fyysinen hyvinvointi on ensiaskel ja tärkeä edellytys vankilan kaltereiden kaatamiseen!
Voimia, Valoa ja Suurta Uskoa meille toipumisen tiellä kallis Ystäväni!
♥♥♥
Voi Andrea rakas, olipa Ihana lukea miten terveellä pohjalla ajatuksesi ovat jo oman itsesi hyväksymisen ja kehosi normalisoimisen suhteen!
PoistaTodellakin tuo painonnormalisoiminen terveeseen tilaan kuulostaa nyt paremmalta kuin hyvältä tavoitteelta, ja haluan tukea ja rohkaista Sinua siihen täysin rinnoin! Pystyn hyvin samaistumaan ajatuksiisi terveestä jaksavasta kehosta aina siihen Ihanaan tunteeseen, kun vaatteet todella istuvat päälle. Olen jo saanut sen tunteen muutaman kerran nyt kokea, ja voi kyllä, kun mieli sopeutuu painonnosuun, niin kyllä se tuntuu hyvältä, silloin saa tuntea itsensä kauniiksi. Nyt kun vain Sinäkin saat ajatukset konkretisoitua teoiksi painosi normalisoimisen suhteen, niin ihan ne kaikki tavoitteesi tuosta vapauden tunteesta ovat täysin mahdollisia!
Valitettavasti samaistuin myös noihin ajatuksiisi mitä tulee pettymyksen tunteisiin itseäsi kohtaan. Nuo tunteet ovat ihan ymmärrettäviä meidän kohdallamme, kun sairaus on kestänyt pitkään. MUTTA. Todellisuudessa nuo tunteethan ovat kuitenkin hyödyttömiä ja perättömiä. Ajattelepa: miten voi olla pettynyt siihen, että on sairas? Jos kyseessä olisi jokin muu sairaus, harva varmaan syyllistäisi itseään siitä, että sairaus on ollut pitkäaikainen tai vaikea. Siksi kehotankin Sinua yrittämään samaa, mitä itsekin olen yrittänyt, eli kääntämään nuo pettymyksen, syyllisyyden, jopa vihan tunteet sairautta kohtaan. On epäreilua, että olemme sairastaneet näin pitkään ja vaikeasti, mutta se ei ole kenenkään muun kuin sairauden syytä, joten jos johonkin pitää olla pettynyt niin sitten siihen. Ja sitten taas kääntää katse tulevaan, sillä meidän on mahdollista kääntää vielä suuntamme, kääntää tarinamme sankaritarinaksi, selviytymiseksi. Ja lopulta se on pääasia, ei millä aikataululla tai tavalla tuon määränpään on saavuttanut. Sillä muistathan, että on hyväksyttävä, kuten olen kirjoittanut, jokaisen tarina on omanlaisensa.
Minulla tuli myös melkein kyynel silmäkulmaan lukiessasi, kuinka kauniisti kirjoitit siitä, kuinka haluat olla vanhempiesi tukena heidän ikääntyessään ja tarvitessaan apuasi. Tiedätkö, se, että tuo ajatus tulee ensimmäisenä mieleesi kertoo Sinusta niin paljon siitä, mikä aina näistä kommenteistasikin paistaa: olet mitä hyväsydämisin ihminen, muista välittävä, huolehtiva ja läheisiään rakastava. Siis kaikinpuolin niin rakastettava. Joten: kyllä, voi kyllä Andrea rakas Sinun kuuluisi, ei vain "olla sinut itsesi kanssa" vaan rakastaa itseäsi koko sydämestäsi.
Halaus Ystävä rakas <3
Kiitos kauniista sanoista<3<3 Jatketaan.
VastaaPoistaKiitos Rakas, näin tehdään! <3 x miljoona
PoistaWääää, olen niiiiin onnellinen sun puolesta, Ida!! Olet aivan uskomattoman vahva. Aivan uskomaton pakkaus!! Ihan varmasti tulet olemaan vielä täysin terve, enkä epäile sitten ollenkaan, että jättäisit parantumisen puolitiehen. <3
VastaaPoistaTämä nyt ei liittynyt varsinaisesti tähän tekstiin, kunhan yleisesti halusin vain kertoa. :)
Wääää, tulin Elina niiiin onnelliseksi kommentistasi, ettet tiedäkään! Kiitos! :)
PoistaJa kuulepas, ihan tuon saman voisin sanoa Sinulle! Todellakin ihan jokaista postaustasi lukiessa en voi nimittäin muuta kuin ihmetellä suu ymmyrkäisenä sitä, millä positiivisuudella ja vahvuudella suhtaudut elämään, niin sen pieniin iloihin kuin haasteisiinkin! Pidä lippu korkealla ja hymy korvissa jatkossakin, olet Ihana! :) <3