Viimeisin tapaamiseni polihoitajani kanssa jäi mieleeni merkityksellisenä. Hän nimittäin antoi minulle tunustusta saavutuksestani tai edistymisestäni. Tässä tekstissäni haluan jakaa hänen sanojaan kanssanne ja ajatuksiani niihin littyen, koska uskon, että niissä on sellaista viisautta, josta myös te lukijat voitte saada jotakin itsellenne. Minulle hänen sanansa loivat valtavasti uskoa itseeni ja toivoa tulevasta, toivottavasti ne toimivat samalla tapaa myös teille.
Polihoitajani nimittäin sanoi minulle, että hänellä ei ole enää pienintäkään epäilystä siitä, ettenkö minä selviytyisi. Ja lisäsi tähän keskustelumme lomassa vielä, että koska hän ei ole (vuosikymmenien kokemuksestaan huolimatta) koskaan työskennellyt kenenkään kanssa yhtä pitkään, jolla toipuminen olisi ollut näin pitkä prosessi kuin minulla, olen jättänyt jälkeni hänen sydämeensä, muistona siitä, kuinka aina on toivoa eikä koskaan kannata luovuttaa.
Näiden sanojen merkityksen ymmärtäminen edellyttää ehkä pientä katsausta historiaani. En haluaisi arvottaa sairauksien vakavuutta, koska se on jokaisen henkilökohtainen kokemus, mutta olen lähes jokaisesta näkökulmasta katsottuna ollut varmasti vaikeimpia tapauksia, joita tuolla syömishäiriöyksikössä on hoidettu. Olen ollut niin syvästi sairas, että jopa hoitotahon on tarvinnut nostaa kätensä pystyyn kanssani ja ohjata minut toiselle osastolle hoitoon, kun, kuten lääkärini minulle totesi, "heidän osastonsa keinot eivät ole kanssani riitäneet". Monista on varmasti pieni ihme, että olen ylipäätään hengissä, siitä nyt puhumattakaan, että kukaan olisi uskonut enää toipumiseeni.
Tämän (liian) pitkän pakkohoitoni jälkeenkin olen palannut osastolle hoitajien säälivien katseiden alle hengenvaarallisen huonossa kunnossa kerta toisensa jälkeen kykenemättä noudattamaan hoito-ohjelmaa, joka muille osaston potilaille on sopinut, kykenemättä edes esimerkiksi ruokailemaan yhdessä muiden kanssa. Osastohoitojeni välissä vanhempani ovat kotona antaneet minulle "tekohengitystä", kunnes uusi osastoreissu on taas ollut edessäni. Olen siis tarvinnut aivan erityisen paljon ja tiivistä hoitoa, on se sitten toteutettu osastolla tai kotona, ja siitäkin huolimatta olen pudonnut pohjalle kerta toisensa jälkeen.
Polikliinisessa hoidossa tämä uskon puute toipumiseni mahdollisuuksien suhteen on näkynyt myös muun muassa siten, että sitä ollaan oltu monen monta kertaa jo lopettamassa kesken "tuloksettomana". Tiedänkin, kuinka viime vuosina, vielä alle vuosi sitten, ei edes hoitotaho minun tilanteessani juuri toivoa nähnyt. Hoitajanikin on ollut useasti heittämässä hanskat tiskiin kanssani. Usko minun toipumiseeni on ollut siis kateissa ei vain minulta itseltäni, vaan myös hoitotaholtani. Ja juuri siksi merkitsivät nuo sanat minulle todella paljon.
Tätä toivon näkemistä tilanteessani on vaikeuttanut tietysti sairauteni vakavuuden lisäksi se, että myös toipumiseni on siis ollut pitkän pitkä ja vielä sitäkin monimutkaisempi prosessi, joka jatkuu edelleen. Minä en nimittäin ole mahtunut mihinkään valmiiseen muottiin, toipumisessanikaan. Hoitoani on pitänyt monesti soveltaa tai kehittää kohdallani, ja silti sinnikyys on meinannut loppua kesken meistä ihan jokaiselta. Olen tarvinut paljon erilaisia tukitoimia, kärsivällisyyttä, aikaa ja uhrauksia niin itseltäni, hoitotaholta kuin ennen kaikkea lähimmäisiltäni.
Vaikka en siis ole toipunut minkään hoito-ohjelman tai mallin mukaisesti, mikä tärkeintä, olen kuitenkin löytänyt oman tapani päästä eteenpäin, oman tapani rakentaa elämääni. Ja epäilyksistä huolimatta se tuottaa tuloksia. Olen pikkuhiljaa saanut korjattua epätoivoiseltakin näyttävää tilannettani, taistellut itseäni irti sairauden kahleista ja avautunut elämälle. Minä toivun siis, omassa tahdissani, omalla tavallani, mutta toivun. Ja se on pääasia.
Ja nyt vihdoin kaikki epäilykset toipumiseni suhteen tuntuvat siis kadonneen myös hoitotaholta. Vihdoin tieni päässä oleva määränpää alkaa pikkuhiljaa hahmottua niin minulle kuin ympräillänikin oleville ihmisille, ja sen saavuttaminen omalla tavallani pienin askelin alkaa näyttää mahdolliselta. Hoitajani totesikin, että "heidän on myönnettävä, että isäni on koko ajan ollut oikeassa siinä, että Ida toipuu, kun hänen annetaan tehdä se rauhassa omassa tahdissaan".
Ja juuri tämä onkin ollut toipumiseni kannalta tärkeää, siis se, että kaikista epäilyksistä huolimatta, kuten hoitajanikin minulle sanoi, minulla on kuitenkin onneksi aina ollut yksi ihminen, joka on aina jaksanut uskoa toipumiseeni, ja toiminut sillä tavoin pelastavana enkelinäni. Ja tuo henkilö on minulla ollut isäni. Hoitajani kanssa yhdessä muistelimme sitä, kuinka isäni sanoi eräässä hoitokokouksessamme, johon jälleen menin epätoivoiselta näyttävältä tilanteessa, että hän uskoo Idaan ja pysyy rinnallani, tapahtui sitten mitä hyvänsä. Ja sen lupauksensa hän on pitänyt. Ja kuten hotitajani osuvasti sanoi "sille miehelle täytyy nostaa hattua".
Erityisesti minun tapaukseni onkin hoitajani sanojen mukaan hänelle ollut opetus siitä, kuinka tärkeää perheen ja läheisten tuki on toipumisessa. En olisi nyt tässä ilman isäni sinnikkyyttä, äitini kannustusta ja siskoni näyttämiä elämänpilkahduksia, ja myös isovanhempieni ja ystävieni tuki on ollut minulle korvaamattoman arvokasta.
Tässä hoitajani kanssa käydyssä keskustelussa läheisten merkityksestä, omasta tavastani toipua ja toivosta kiteytyi pääpiirteittäin samalla se kaikista tärkein sanoma, jonka haluan tällä blogillani välittää. Tahdonkin kaikkien teidän, olette sitten hoitohenkilökuntaa, läheisiä tai syömishäiriötä sairastavia tai ihan vain omien elämän tuomien vaikeuksienne kanssa kamppailevia, tietävän, että ei ole väliä kauan tai kuinka syvästi olet sairastanut. Jokaisen polku on erilainen, jokaisen tarina on omanlaisensa. Ei ole yhtä oikeaa tapaa parantua, ja pääasia on, että löydät oman tapasi. Yksi ohje kuitenkin pätee jokaiseen tarinaan: ikinä kinä ei kannata antaa periksi ja luovuttaa. Sillä toivoa on aina.
Ja minun tarinani olkoon esimerkki siitä, että ei ole niin suurta kuoppaa, ettei sieltä voisi nousta. Olen nimittäin nousemassa syvältä, syvältä suosta. Ja vielä olen selviytyjä, vaikka siihen ei ole aina uskottu. Kuten pappi aikoinaan joulukirkossa totesi, "ei ole niin suurta pimeää, jota pieni kynttilän liekki ei valaisisi".
"Keskeltä vaikeuksia löytyy mahdollisuus." -Albert Einstein
<3: Ida
Voi Ida, olet jättänyt jäljen polihoitajasi sydämeen samalla tavalla, kuin meidän lukijoiden ja ystäviesikin sydämeen. Teillä on ollut hoitajasi kanssa pitkä yhteinen tie ja hän on nähnyt sinusta kaikki puolet, niin ne synkät kuin valoisatkin. Hän ei siis kiitellyt ja kannustanut sinua turhaan, hänellä oli hyvät syynsä.
VastaaPoistaOlet ollut pohjalla, sitä ei käy kiistäminen. Moni on kokenut ja varmasti koit itsekin tilanteesi jossakin vaiheessa toivottomaksi. Mutta sinussa on kokoajan kytenyt sisällä se pieni kipinä, joka vain odotti oikeaa hetkeä leimahtaa. Pakkohoito ja osastohoidot tukahduttivat tätä liekkiä, mutta kun pääsit itse vastaamaan toipumisesi kulusta, alkoi tapahtua. Hyppäsitte kuin tuntemattomaan, kun aloittelitte kotihoitoasi, sinulla ja vanhemmillasi oli varma usko siihen, että homma toimisi, vaikka moni asiaa epäilikin. Tämä riski kannatti ottaa, sillä valitsemallanne hoitomenetelmällä, olet edistynyt paremmin, kuin osastohoidolla ikinä! Tarinasi on todellinen selviytymistarina ja olet minulle ja monelle muulle esimerkkinä siitä, kuinka elämä voittaa. Sinä löysit omat tapasi toipua ja niin löydämme me muutkin. Perheesi on ollut isossa roolissa ja ansaitsevat kiitoksen minultakin. Te autoitte pitämään ystäväni hengissä ja puskemaan häntä kohti terveyttä.
Toivoa on aina ja sinä olet sen todistanut ihana Ida! <3
Olet tärkeä!
Kiitos taas Sinulle Ihana Nell kauniista sanoistasi! Se oli taas painavaa asiaa.Mutta tiedätkö mikä oli kommentistasi ehdottomasti se kaikista Paras osuuus? Se luottamus, jolla totesit, että paitsi minä, niin myös te muut löydätte oman tapanne toipua. Olet mennyt huimasti eteenpäin ajatuksiesi kanssa, ja itseluottamuksesi on kohonnut. Ja teidätkö, se juuri on toipumisen edellytys. Myös Sinä olet selvästi löytänyt sen kuvailemasi toipumisen kipinän ja löytämässä omaa tapaasi toipua, ja määränpääsi alkaa jo hahmottua. Jatketaan yhdessä eteenpäin, omalla tavallamme varmasti eteenpäin toinen toisiamme Ystävinä tukien. Olet myös tärkeä. Ja jos en ole muistanut Sinua tuestasi koskaan tarpeeksi kiittää, teen se nyt: Kiiitos. HALAUS <3
PoistaIhana teksti<3 ja olen niin onnellinen, että kaikki on niin paljon paremmin niiden kamalien vuosien jälkeen olet sankari. Jatketaan yhdessä<3<3
VastaaPoistaVoi kiitos rakas. Sinun kanssasi yhdessä kulkien olen jaksanut nuo kamalatkin vuoden tarpoa läpi, ja nyt en voisi olla onnellisempi, että saan tulevat, varmasti moninkerroin paremmat vuodet kanssasi jakaa, Sankarini. <3
Poista"tiedän olevan hyvää ja kaunista, enemmän kuin vain unelma onnesta."
VastaaPoista<3 Ps. Uusi päivä! :D
Poista:')<3
VastaaPoista:) <3
PoistaIda-kulta,
VastaaPoistaTämä oli ehkä yksi koskettavimpia ja hienoimpia tekstejä, mitä olet täällä blogissasi julkaissut. Kiitos.
Syy siihen, että tekstsi niin "kolahti", on ehkä se, että olen nähnyt Sinut heikoimmillasi, ja nyt saanut tarinasi kautta todistaa kuinka ihmeitä todellakin tapahtuu! Olen nähnyt Sinut suorastaan karseassa kunnossa (anteeksi jyrkkä sananvalinta!), jolloin todellakin olen pelännyt henkesi puolesta. En tiedä muistatko, mutta jaoimme muutaman päivän saman huoneen, ennen kuin Sinut siirrettiin toiselle osastolle heikon kuntosi takia. Olit aivan poissaoleva, kuin elävä kuollut. Ja kun nyt muistelen niitä aikoja tuntuu todellakin suoranaiselta ihmeeltä, että olet saanut itsesi vedettyä siitä suosta ylös. Tuolloin en olisi ikinä voinut uskoa, että saan vielä lukea näin koskettavia tekstejä Sinun kirjoittamana. Että palautuisit niin totaalisesti; saisit keskittymiskykysi, kirjoituslahjasi ja koko paletin älykkyyttäsi näin ihmeellisellä tavalla takaisin. Mutta niin ihmismieli kuin -kehokin on toden totta mysteereistä suurin, niin uskomaton on sen toipumiskyky. Olkaamme siitä pohjattoman kiitollisia.
Kirjoitat, että hoitohenkilökunta on monet kerrat jo meinannut heittää hanskat tiskiin, kun uskoa toipumiseesi ei ole enää tahtonut riittää. Mutta kuin ihmeen kaupalla olet kuitenkin pohjimmillasikin - varmaankin perheesi suurella tuella - onnistunut saamaan hoitotahon antamaan vielä yhden mahdollisuuden. Ja nyt hoitotaho saakin sitten olla eturivissä todistamassa toipumisen todellista ihmettä! En tiedä mikä sh-poliklinikan politiikka on tänäpäivänä, mutta ainakin joku aika takaperin siellä pidettiin käsittääkseni potilaita hoidossa vain tietyn määräajan. Toivoisin nyt niin kovasti, että Sinä esimerkilläsi voisit todistaa heille, että määräajat ovat kuin veteen piirretty viiva ihmisen toipumisen suhteen; kaikki kun ovat yksilöitä. Että ymmärtäisivät tästedes antaa myös muille ns. "mahdottomille tapauksille" mahdollisuuden toipumiseen omaan tahtiin ja omalla tavalla.
Olet todella onnekas, Ida, kun Sinulla on niin suunnattoman upea perhe joka on tukenut Sinua läpi koko tämän helvetin. Isäsi on todellakin maanpäällinen enkeli, olen siitä yhä vain vakuuttuneempi. Äitisi on jaksanut kannustaa. Fanny, rakas siskosi, on seissyt rinnallasi ja tukenut. Isovanhempasi ovat kannatelleet, mm. lukuisien ja lukuisien ihanien tekstareiden avuin...
Kerrot, että et koskaan ole pystynyt sopeutumaan osaston hoitomalliin, kuten muut. Varmasti moni toipuu osastomallin avulla ja mukaisesti, mutta kuinka moni todella parantuu lopullisesti? Ihan varmasti osa. Mutta uskon, että lopulliseen parantumiseen ja eheytymiseen on useimpien kuitenkin löydettävä se ihan oma tiensä ja polkunsa - se ikioma oikea terveyden lähteensä ja lopulta se oma Elämänsä. Joten, toivon ettet koskaan, Ida, soimaa itseäsi siitä, ettet pystynyt muiden kehittämiin hoitomalleihin sopeutumaan, sillä on yksi asia sopeutua, mutta ihan toinen asia parantua. Itse asiassa on varmaan ollut pelastuksesi, ettet ole sopeutunut, ja hoitomallin mukaan näennäisesti "parantunut", koska pysyvimmät tulokset saavuttaa vain kulkemalla omaa polkuaan, siitä olen vuosien varrella tullut yhä vakuuttuneemmaksi. Osastohoito parantaa ehkä osan lähes ennalleen, mutta suurimmalle osalle se on vain akuutin vaiheen pelastusrengas.
Lopuksi tahdon Sinulle, Ida, sanoa, että seuraavat sanasi aion kätkeä sydämeeni ikuisiksi ajoiksi:
"Jokaisen polku on erilainen, jokaisen tarina on omanlaisensa. Ei ole yhtä oikeaa tapaa parantua, ja pääasia on, että löydät oman tapasi. Yksi ohje kuitenkin pätee jokaiseen tarinaan: ikinä ikinä ei kannata antaa periksi ja luovuttaa. Sillä toivoa on aina."
<3<3<3
Voi Andrea kultaseni, kiitos Ihanaakin Ihanammasta kommentistasi! En löydä tarpeeksi kauniita sanoja siihen vastaamaan. Jos tämä oli koskettavimpia ja hienoimpia tekstejäni mielestäsi, oli kommenttisi varmasti koskettavimpia ja hienoimpia, joita olen saanut. Se merkitsi minulle todella paljon. Kiitos. <3
PoistaMuistan kyllä oikein hyvin, vaikka muuten tuo ajanjakso onkin aikalailla sumun peitossa, sen, kun tapasin Sinut tuona talvena ensimmäisen kerran. Muistan kaiken sen syvän tuskan keskeltäkin lempeän katseesi, ystävällisen hymysi ja huolehtivat sanasi, vaikka olimme molemmat tuolloin todella heikossa kunnossa. Vaikka emme tuolloin vielä osanneetkaan ehkä toivomallamme tavalla toisiamme tukea, näin jälkikäteen ajatellen en voi kuin ajatella, että jopa sen kaiken kivun keskellä tuona kauheana kevättalvena oli jotakin hyvääkin, sainhan etuoikeuden tutustua Sinuun. Ja tänäpäivänä en voi muuta kuin olla onnellinen siitä, että olen saanut sinunlaisesi Ystävän.
Ja ehkäpä juuri sen takia, että olet nähnyt minut heikoimmillani ja tiedät, kuinka vaikea ja pitkä polkuni on ollut, pystyt ammentamaan minun tarinastani toivoa myös omaasi. Sillä minun tarinani on selviytymistarina. Ja niin on vielä Sinunkin tarinasi. Sillä aivan yhtälailla kuin minäkin, Sinäkin pystyt vielä tuon Ihmeen toteuttamaan, omaan tahtiisi ja omalla tavallasi, kuten kirjoitin. Joten ethän koskaan menetä toivoasi, ethän? Kun vain uskot ihmeeseen ja teet töitä sen eteen, olet paljon kykenevämpi kuin uskotkaan. Ja se Ihme on kätesi ulottuvilla. Minä ainakin uskon Sinuun.
Rakkaudella ja Ystävyydellä <3
Voi kiitos, Ihana Ida, niin koskettavista sanoistasi! Tämä oli kyllä kaunein vastauskommentti minkä olen ikinä saanut! Kiitos. Istun täällä ihan sanattomana syksyisessä perjantai-illassani ja ihmettelen kuinka täällä maan päällä kulkeekin niin ihmeellisen ihana ihmisolento kuin Sinä, ja minä etuoikeutettuna saan olla juuri Sinun Ystäväsi.
PoistaLupaan Sinulle, Ida, etten koskaan menetä toivoani.
En koskaan.
Rakkaudella ja Ystävyydellä. ♥
<3<3<3
PoistaOlipa taas vaikuttavaa ja tarpeellista luettavaa kaikille muistettavaksi jokaisen ihmisen ainutlaatuisuudesta. Olet tehnyt valtavan matkan ja kokenut pohjakosketuksen. Koko matkan ajan sinulla on ollut vierellä ihminen, joka on uskonut sinuun. Hän on pitänyt yllä kipinää , jonka otat vastaan kun olet valmis ja sinä otit sen, annoit toivon kipinän hiljalleen kasvaa perheesi tukemana. Isäsi horjumaton usko sinuun on suuren kunnioituksen arvoinen. Onnea Ida ja Isäsi olette SANKAREITA. Isäsi antoi sinulle tilaa edetä ja sinä etenit omilla voimillasi, sinuun luotettiin. Ja elämän liekki kasvaa ja valaisee. Onnellista jatkoa tästä eteenpäin.
VastaaPoistaMaija
Kiitos Sinullekin tärkeeäkin tärkeämmästä kommentistasi! Olen tosiaan vihdoin löytämässä sitä Elämän kipinää, jopa nähnyt sen pilkahdukset. Ja tiedätkö, myös teidän kannustavat, rohkaisevat ja aina niin positiiviset viestinne ja korttinne ovat minulle sitä uskoa ja Elämän kipinää pitäneet yllä omalta tärkeältä osaltaan. Ja ne kaikki sanat ovat minulla tallella. Eivät vain postikortteina laatikkoon tallennettuina vaan myös kultaisina muistoina sydämessäni. Kiitos teille, Elämäni Sankareille. Ja nyt en voisi mitään muuta enempää toivoa, kuin teille, omia sanojasi lainatakseni: Onnellista jatkoa tästä(kin) eteenpäin.
Poistavoi kiitos Ida, tämä oli taas perjantaipäivän piristys! ♥
VastaaPoistaVoi Kiitos itsellesi Ihana birdy! <3 Ja hyvää perjantaipäivän jatkoa Sinulle! :)
PoistaHEI KAUNOTAR!!
VastaaPoistaOlen lukenut aiemmatkin tekstisi, mutta en vain ole (muka) ehtinyt kommentoimaan :-). Aivan uskomattoman hienoa etenemistä, huimia askeleita kohti parempaa huomista. Onnea Sinä ihana nuori nainen!!
Tiedätkös: en ole ollenkaan yllättynyt, että olet edennyt tämän hetkiseen pisteeseen. Silloin joskus (kauan sitten :-) ) olin täysin varma, että Sinä selviät, paranet, saat elämäsi kokonaisvaltaisesti takaisin. En ole ollut väärässä, kuten eivät monet muutkaan, Sinuun uskoneet!
On löytynyt juuri Sinulle sopiva hoitomuoto ja se tuottaa tulosta. Tukijoukkosi, läheisesi ja ystäväsi ovat olleet suurena tukena ja apuna, mutta suurimman ja rohkeimman työn olet tehnyt sinä itse!! Huima matka..en edes keksi niin hienoja ja rohkaisevia sanoja, kun olet ansainnut :-)
Olen todella, todella, todella onnellinen puolestasti. Kuten myös huikean ihanan perheesi puolesta.
Näytät kauniilta, iloiselta ja ihana hymysi on silmissä asti. Pukeutumisessasi on värikkyyttä, sanoissasi lämpöä ja aitoa tunnetta, kun kuvailet hetkiä, jotka tuottavat sinulle iloa ja riemua. Olet aito, älykäs, herkkä ja kauniin kuoren alla hurjan lämmin ja empaattinen ihminen.
Ihanaa, että olet saanut opiskeluita taas alulle, tiedän sinun pärjäävän opinnoissakin entiseen malliin, kunhan vain saat itsesi vielä vahvemmin "terveelle maaperälle".
Todellakin toivoisin "törmääväni" Sinuun jossain, koska haluaisin niiiiin halata sinua, katsoa silmiin ja sanoa kuinka iloinen olen puolestasi ja kuinka kauniilta näytät.
Lämpöinen halaus ja terveiset perheellesi.
t. marika
Heippa IIIIHANA Marika! Kiitos kauniista sanoistasi, ihanaa kun ehdit kommentoimaan! Ei oikein riitä sanoja kuvailemaan, kuinka hyvälle mielelle kannustava kommenttisi minut oikein sai. :)Olet uskomaton ihminen, oikea aarre, tiedäthän sen?
PoistaTahdon Sinun tietävän sen, että voi kyllä, kyllä se uskosi minuun ja toipumiseeni myös silloin kauan sitten näkyi meidän välisessä suhteessa, ja siinä kuinka suhtauduit minuun. Ja juuri se teki meidän välisestä suhteestamme niin tärkeän, niin ainutlaatuisen, että se kantaa hedelmää vielä pitkän ajan päästäkin. Ja sen vuoksi en tule unohtamaan Sinua ja lämmintä sydämellä tehtyä työtäsi ja tukeasi koskaan, en varmasti.
Ja ehkäpä me joskus tapaammekin ihan toisissa merkeissä... Nyt toivotan koko sydämestäni Sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää syksyynne ja terveisiä perheeltäni. Lämpöinen halaus<3
Hei Ida!
VastaaPoistaEn yhtään epäile ettetkö ole jättänyt jälkeä hoitajasi sydämeen <3 On se vain niin mahtavaa miten olet noussut syvältä pohjalta tähän pisteeseen! Näyttänyt, että kyllä sinä itse, ja myös isäsi, olet tiennyt millainen hoito sinua parhaiten tukee ja auttaa! Vaikkakin välillä se oma uskosi itseesi on ollut kadoksissa. Olet todellakin Selviytyjä suurella S:llä!
On äärettömän surullista, että hoitotaho herkästi heittää hanskat tiskiin ja menettää toivonsa. Olen sen omakohtaisesti saanut kokea. Heti kun se tiukkaan raamiin laadittu, paperilla hienolta näyttävä hoitosuunnitelma ei tehoakaan, luovutetaan. Silloin kysytään älyttömän paljon rohkeutta sairastuneelta jatkaa kamppailua muilla keinoin. Esim. juuri niin kuin sinä olet Ida tehnyt, perheesi tuen avulla. Toki mukana on myös ollut polin hoitaja, mutta pääasiallisesti kumminkin läheisesi. Todella, todella rohkeaa ja hienoa teiltä kaikilta!
Hoitajasi on täysin oikeassa siinä, että enää ei ole epäilystäkään siitä ettetkö parane! Sen olet myös meille lukijoille näyttänyt kerta toisensa jälkeen! Todellakin, voi riittää että on se YKSI ihminen joka koko ajan on jaksanut toivoa ja olla se pelastava enkeli. Meillä molemmilla on sellainen ollut, sinulla isäsi. Nostan hattua ihan teille kaikille, myös muille läheisillesi!
Jatkakaamme matkaamme omaan tahtiimme, molemmat.
Lämmin halaus <3<3<3
Hei Katarina Ystäväni ja suuri lämmin kiitos jälleen kauniista, kannustavasta kommentistasi!
PoistaTiedätkö, juuri tänään kysyin isältäni, mikä yhdistää minua ja Katarinaa. Ja se on se, että olemme molemmat selviytyjiä siitäkin huolimatta, että lähdimme osastolta omillemme varhaisessa vaiheessa, siten, ettei hoitotahokaan meihin uskonut. Olemme siis tehneet omin voimin, muiden tuella tosin, suuren suuren työn. Ja se ei tee meistä vain selviytyjiä, vaan Sankareita. Olllaan siis ylpeitä itsestämme ja saavutuksistamme. Jatka Sinä polkuasi pääpystyssä siis maaliin saakka, minä tulen täällä ihan varmasti perässä! Ja tuolla matkalla en voisi kuvitella itselleni ketään parempaa edelläkävijää kuin juuri Sinut. Halaus. Terveisin Sinusta Onnellinen Ystäväsi. <3 <3 <3
Voi kuin ihanasti sanottu isältäsi! Kyllä, olkaamme ylpeitä itsestämme ja toisistamme, sinä jalanjäljissäni kulkeva Ystäväni <3<3<3
PoistaHei Ida!
VastaaPoistaAjatelin kommentoida tätä tekstiä nyt "molemmilla" näkökulmilla, eli työntekijänä että potilaana, vai miksi tätä nyt sitten kutsuttaisiin.
Samaa sairautta, joskin omalla tavallani kokeneena, liityn ehdottomasti edellisiin kommentoijiin ja sitä olen monesti ennenkin sanonut, Sinussa on todellakin se voima, jolla olet puskenut tämän kaiken läpi! Ja sitä me toiset voimme ihailla, mutta myös käyttää mallina. Jos sinä, miksi en minä.
Työntekijäpuolelta tämä herätti muistoja omista asiakkaista. Toki eroa on, koska asiakkaiden tilanteet ovat erilaisia, ja tapaan heitä tietyn ajanjakson hyvinkin tiiviisti, koska he asuvat meillä. Omahoidettavia on kuitenkin tuossakin työssä ja voin täysin yhtyä hoitajasi sanoihin, toiset jättävät jäljen. Oikeastaan kaikki jättävät jonkinlaisen, mutta toiset isomman. Liittyy toki hoidon kestoon, intensiteettiin jne. Itsellä ei ole vielä kymmenien vuosien työhistoriaa, mutta osan kanssa vuosiakin.
Toiset ovat jääneet mieleen enemmän. Yleensä ennen kaikkea sellaiset asiakkaat, joiden kanssa on eniten joutunut "painimaan". Koska kuten Sinun matka sinun hoitotiimille, myös itsellä on ollut asiakkaita, jotka ovat saaneet välillä itkemään, turhautumaan, pettymään, menettämään uskon, hermostumaan jne. Mutta juuri heidän kautta, olen itse oppinut kaikkein eniten. Heidän, joista olen ajatellut, ettei tästä tule yhtään mitään (julmaa sanoa näin, mutta kyllä, välillä tältäkin tuntuu).
Koska tiedätkö mitä, juuri sinunlaisesi - oman tiensä kulkijat - vievät myös meitä työntekijöitä eteenpäin. Sinunlaisesi haastavat ja pakottavat rikkomaan myös työntekijänä omaa mukavuusaluetta. On otettava askelta taaksepäin, joskus myönnettävä, ettei omat keinot riitä.
Ja sitten, kun näkeekin sen muutoksen, tai edes pienen palan siitä, en oikeasti osaa kuvata sitä tunnetta. Mutta, kun sen muutoksen saa jakaa ja parhaassa tapauksessa vielä asiakkaan kanssa analysoida, siitä oppii aina jotain uutta. Ja toivottavasti, se auttaa taas uusien asiakkaiden kanssa.
Tästä tuli nyt vähän sekavaa tekstiä, en ehkä saanut kaikkea sellaista sanottua, mitä tarkoitin. Mutta jotenkin tarkoitan sitä, että Sinä Ida, Sinä olet ESIMERKKI sekä meille kanssasairastajille mutta myös työntekijöille. Ja kuten täällä ovat muutkin toivoneet, toivon minäkin,että sinun matkasi kantaa uutta myös hoitotyöntekijöiden tasolla. Se on sitten asia erikseen, millainen systeemi (byrokratia) heidän toimintansa takana on.
Mutta jos ei mitään muuta organisaation osalta, niin yksittäistä työntekijää kosketat ja opetat isosti. Ja minä uskon, että hänen työssä se kantaa, eli hyvä lähtee tässäkin kiertämään <3 (ja jätän tässä kohdassa siis sen pois, kuinka upeaa se on Sinulle itselle, läheisillesi ja meille muille, jotka tätä saadaan eri lailla jakaa)
<3
Hei Jen ja kiitos Sinullekin kommentistasi! Kiitos, että toit asiaan myös tuon toisen näkökulman, se toi taas uutta ajateltavaa minullekin.
PoistaErityisesti toivon kuitenkin, että Sinä, rakas tärkeä ihminen otat esimerkistäni voimaa paitsi työhösi, myös ennen kaikkea itsellesi. Ja muistat tuon lauseen: "jos sinäkin, miksi en minä!" Sillä ihan yhtälailla kuin minussa, myös Sinussa todellakin on se voima puskea läpi tästä helvetistä Elämään. Ja toivon, että osaat myös nauttia siitä, kun näet edistymistä, ihan vaikka vain pientä itsessäsi, ja keräät siitä onnistumisen tunteesta tsemppiä jatkoon. Sillä jokainen päivä kätkee sisäänsä myös niitä pieniä onnistumisen mahdollisuuksia. Ja kun saat niin voimakkaan tunteen tuosta edistymisen huomaamisesta hoitajan näkökulmasta, valjasta myös se sama tunne omalle kohdallesi antamaan voimia.
Tsemppihalaus <3
Montako vuotta olet jo sairastanut ja kuinka vanha olet nyt?
VastaaPoistaOnko sulle tullut osteoporoosi anoreksian seurauksena? Entä jotain muuta sairautta? Oot kyllä vahva taistelija ja sun isä on kyllä ollut varmasti korvaamaton tuki :)
Kiitos kommentistasi Sinullekin! Vastaan aina mielelläni teitä askarruttaviin kysymyksiin :)
PoistaOlen sairastanu monta vuotta, noin suunnilleen seitsemän pitkän pitkää vuotta. Anoreksia on vakava sairaus, jolla on vakavia henkisiä ja somaattisia seurauksia. Minä olen saanut sen seuraksena juuri tuon mainitsemasi osteoporoosin. Muita pitkäaikaisia tai pysyviä sairauksia sen seurauksena ei kohdallani ole ainakaan vielä todettu. Olen kyllä ajoittain ollut tosi huonossa kunnossa, mikä on näkynyt myös kehoni toiminnassa, veriarvoissa ja sydämen toiminnassa. Onneksi keho on kuitenkin suurelta osalta myös toipuva, taisteluni on kannattanut, ja olen mennyt paljon parempaan kuntoon, ja asiat ovat nyt paljon paremmalla mallilla niiden osalta. Henkiset arvet sen sijaan toipuvat hitaammin.
Anoreksian seurausten takia, niin hekisten kuin fyysistenkin, se kannattaa katkaista niin nopeasti kuin mahdollista, eikä koskaan kannata luovuttaa tai ajatella, että on liian myöhäistä. Sillä aina on mahdollista tehdä töitä terveytensä ja hyvinvointinsa eteen. Minä olen taistellut näiden eteen pitkään, ja vihdoin päässyt hieman selvemmille vesille, vaikka matkaa vielä riittääkin. En kuitenkaan voisi olla onnellisempi siitä, että olen taistellut ja päässyt tähän pisteeseen, missä olen nyt.
Jos Sinäkin kamppailet samojen asioiden kanssa, toivotan Sinulle paljont tsemppiä taisteluun, se todellakin kannattaa! :)
Niin ja täytin elokuussa 25 vuotta, se unohtui tuosta vastauksestani, vaikka ei mikään salaisuus olekaan :)
Poista