Menneenä kesänä olen nimittäin tehnyt ja kokenut paljon sellaisia asioita, joista useita en ole tehnyt vuosiin. Olen esimerkiksi viettänyt juhannuksen mökillä, käynyt Tukholman-risteilyllä, viettänyt tavallista arkea ihan itsekseni, tehnyt pieniä retkiä ja päiväreisssuja Suomen sisällä yhdessä ystävieni ja perheeni kanssa, käynyt isovanhempiani tervehtimässä pariinkin otteeseen, osallistunut juhliin, lukenut romaaneja, syönyt ravintolassa, käynyt elokuvissa sekä aloittanut varovasti opiskeluihini paluun. Kaikki tämä on avannut minua yhä enemmän ja enemmän Elämälle, ja muistuttanut minua siitä, miksi se kaikki todella on tavoittelemisen, ja taistelemisenkin, arvoista.
Lista kokemistani asioista kesän aikana on lähes loputon, mutta yksi asia niitä nimittäin yhdistää. Ja se on Eläminen. Olen avautunut kesän aikana elämälle, tarttunut sen tuomiin mahdollisuuksiin, saanut kokea monta unohtumatonta elämystä, jollaisista olen joskus aikaisemmin vain osannut uneksua. Kaikki tämä on johtanut rakastumiseen. Olen palavasti rakastunut elämään, ja vaikka yhä sairaus houkuttaakin minua tuttuuden ja turvallisuuden tunteellaan, olen yhä lähempänä ja lähempänä sitä lopullista hyppäämistä syvään tuntemattomaan. Aivan kuin ensirakkauden hurmostilassa, koko ajan yhä lisää ja lisää janoten.
Tämä elämälle avautuminen ja ympyröiden laajentaminen on yksi merkki siitä, kuinka olen myös ottanut aimo harppauksia toipumiseni polulla kesän aikana. Ilman sairaudesta ja sen säännöistä, rajoituksista ja rutiineista irtaantumista tämä kaikki ei nimittäin olisi ollut mahdollista. Toinen selkeä merkki edistymisestäni, tämän elämälle ja ihmisille avautumisen ja somaattisen vointini kohenemisen lisäksi, on ollut oman vastuuni ja sitä kautta itsenäistymiseni lisääntyminen, mistä olen kirjoittanut erillisissäkin teksteissä jo aiemmin. Lyhyesti kuvattuna olen alkanut ottaa itse vastuuta en vain syömisistäni, vaan itsestäni ja toipumisestani. Olen viimeinkin alkanut parantaa itse itseäni.
Lisäksi sosiaalisten ympyröiden laajentumisen rinnalla on laajentunut myös ruokavalioni, mikä on tuonut mieluisaa vaihtelua ja tarvittavaa joustavuutta syömisiini. Olen kiinnostunut uusista mauista, nauttinut suklaasuukoista ja lihapullista ja kokeillut ennakkoluulottomasti ulkona syödessä myös muiden valmistamaa ruokaa.
Syömisten lisäksi olen tullut myös huiman matkan eteenpäin pakkoliikkumiseni voittamisessa. Olen rauhoittunut, oppinut rentoutumaan ja löytänyt taas sauvakävelyjen myötä uudestaan liikunnan riemun, joka niin pitkään oli minulta kateissa. Ja mikä tärkeintä, kuten kirjoitin, kun sairaus ei vie enää kaikkea aikaa ja tilaa pääni sisältä, olen siis vapautunut sen verran jo pakkoajatuksistani, että olen kyennyt joustamaan tutuista sairaista rutiineistani, mikä on mahdollistanut edellä kuvailemani ohjelman kesän aikana. Kaiken kaikkiaan olen siis edistynyt toipumiseni polulla kesän aikana huimasti, ihan vaikka peilaten niihin tavoitteisiin, joita minulla oli kesän alussa, vaikka työtä riittääkin myös tästä eteenpäin.
Kaikki tämä toipuminen on tuonut elämääni niin paljon hyviä asioita, että voin sanoa jopa tuntevani itseni vihdoin onnelliseksi. Tätä ei ole mahdollistanut kuitenkaan suuret elämänkokemukset tai tapahtumat elämässäni, vaan ennen kaikkea se, että yksinkertaisesti olen oppinut nauttimaan elämän pienistä onnenaiheista, joita en syvällä sairauteni syövereissä edes huomannut. Esimerkiksi sauvakävelyllä pystyn pysähtymään ihailemaan ohi virtaavaa jokea ja sen sorsia, jotka odottavat kärsimättömänä pullanmuruja, hymyilemään auringolle, ja kotiin palattuani kääriytymään sohvan nurkkaan rentoutumaan hyvän kirjan kanssa. Kun retkeni eivät enää ole vain pakkoliikuntaa, ja tekemiseni on suhteutettu voimiini ja riiittävään energiansaantiin, olen onnistunut tekemään upeita kirpparilöytöjä, nauramaan aidosti hullunkurisille eläimille eläintarhassa ja ennen kaikkea nauttimaan hyvästä jutteluseurasta. Keskittymiskykyni parannuttua olen pystynyt kirjoittamaan päättötyötäni ja lukemaan romaaneja alusta loppuun siten, että oikeasti pysyn juonessa mukana.
Kun sairaus ei siis ole enää koko ajan niin läsnä elämässäni ja olemuksessani, ovat myös läheiseni päässeet nauttimaan aidon Idan seurasta, ja samalla minukin yksinäisyyden tunteeni on kaikonnut. Olen oppinut imemään itseeni valtavasti voimaa ihmisten tapaamisesta, nauttimaan kuulumisten vaihdosta ja löytänyt jopa pari uutta ystävääkin, sekä herätellyt jälleen henkiin sen kaikkein tärkeimmän ystävyyssuhteeni.
Kaikki tämä edistyminen on tehnyt minulle enemmän kuin hyvää. Se on kasvattanut itseluottamustani, uskoa itseeni ja omiin voimiini. Siinä sivussa myös omanarvontunteeni on kasvanut. Olen oppinut arvostamaan itseäni, kuuntelemaan omia tarpeitani ja omaa tahtoani, ja jopa kehumaan itseäni silloin, kun tiedän toimineeni oikein. En suostu enää uskomaan väitteitä omasta mitättömyydestäni, enkä anna sairauden enää latistaa minua tai polkea maanrakoon.
Oman vastuuni kasvaessa on paitsi itseluottamukseni, myös itsenäistymiseni edennyt. Kesän aikana olen pystnyt viettämään päiviä itsekseni huolehtien omasta syömisestäni itse. Olen pystynyt ottamaan etäisyyttä vanhempiini ja heidän tarjoamassaan pelastusrenkaassa roikkumisen sijaan viimein opetellut uimaan itse. Ja pikkuhiljaa olen taas saanut tuntea olevani aikuinen, omista asioistaan päättävä ja huolehtiva nuori nainen, tai ainakin tunnen olevani kovasti matkalla kohti sitä. Kuten hoitajani viime tapaamisessamme totesi, olen kokenut oikean "kasvupyrähdyksen". Ja kun jokin aikaa sitten vietin 25-vuotispäiviäni tunsin vuosien jälkeen taas olevani juuri oikean ikäinen.
Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että tämän kaiken edistymiseni ja elämään kiinni pääsemisen myötä olen alkanut taas nähdä toivoa. Olen nähnyt kuluneen kesän aikana elämänsäteiden pilkahduksia, valoa synkkien pilvien takaa. Olen pienin paloin kokenut ja maistanut todellista elämää, ja sitä kautta oppinut millaista elämäni voisi olla. Ja kaiken onnistumiseni ja omien voimien ja itseluottamukseni karttumisen myötä olen vihdoin alkanut uskoa siihen, että jokin kaunis päivä se tavoittelemani Elämä on minulle vielä täysin mahdollista, tai jos se Elämä ei tulekaan ihan sellaisena kuin olen kuvitellut, olen valmis ottamaan sen vastaan joka tapauksessa.
Kaiken kaikkiaan kesä on siis ollut paras vuosiin. Olen päässyt eteenpäin huimasti, vaikka toki toipumiseni on ollut kesäkuukausia pidempi prosessi, joka jatkuu edelleen. Olen kuitenkin kesän aikana nauttinut, saanut paljon uusia kokemuksia ja jälleen olen yhden harppauksen lähempänä tavoitettani. Tästä on hyvä toivottaa tervetulleeksi elämän kirjon värittämä, uusia tuulia mukanaan tuova syksy. Ja kuitenkin myös se tuttu viltti ja teekupponen siinä rinnalla.
<3: Ida
Kuvat:
http://www.lasiliiri.fi/wp-content/uploads/2012/06/Mansikka_Small-500x332.jpg
http://www.satokangas.fi/blogi/wp-content/uploads/2009/06/nimpparikukat.jpg
https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjp-rLOP7XD42JQimf7ghSyOqSRhr6cp3lM8aeakFQCcCowAZoqN2K4yxjCRfLu0i35qXhUdeJWx387ZiD_6j_CgU4r-4fkANqKrxMu-uoX8iY0sBRRQKjAvTsPtZ8_cUV20EPjqhVFJSz5/s400/hein%C3%A4.jpg
http://stuffpoint.com/ice-cream/image/19447-ice-cream-ice-cream.jpg
http://www.scarymommy.com/wp-content/uploads/2013/06/summer1.jpg
Tekstissä ei ollut mitään pois otettavaa eikä lisättävää. Se oli täydellisen ihanaa luettavaa. Sen oli kirjoittanut aito Ida, Suurimmat onnittelut mitä tähän mahtuu sinulle Ida. Sinä teit sen. Pikkusen vielä katsellaan maaliviivan koreutta. Siellä se odottaa.
VastaaPoistaMaija
Kiitos täydellisen Ihanasta kommentistasi! Sinä se osaat valita aina juuri ne oikeat sanat. Kuten aikaisemminkin on todettu, sanoissasi on lahja. Eipä minulla tähänkään ole enää mitään lisättävää, on vain KIITOS.
PoistaIhana, elämänmyönteinen teksti ja Ida! Oot edennyt huimasti ja on mahtavaa saada sut takaisin -ehkä elämäniloisempana kuin koskaan. Ehkä terveeseen elämään hyppääminen ei ole syvään tuntemattomaan hypöäämistä ainakaan ihan kokonaan -ollaanhan me vanhat tutut vierelläsi. Ennen vain näit kaiken sairauden läpi. Voimia ja tsemppiä syksyyn<3 i<3you. ps pakko vielä mainita että WAU mitkä kirjottajantaidot! Toi eka kappalekin oli niin ihana:-)
VastaaPoistaKiitos päivän piristävimmästä kommentistasi Rakas!
PoistaSairaudesta irtautuminen on tietyllä tapaa mielestäni aina hyppy tuntemattomaan, mutta se ei suinkaan tarkoita, että pohjalla vaanisi vaara tai ei odottaisi mitään. Siellä odottaa koko elämänkirjo, joka tuo mukanaan sen elämänilon, jota olen saamassa nyt takaisin. Ja onneksi minun ei tarvitse hypätä sinne tuntemattomaan yksin. Sillä kuten kuvasit, on myös asioita, jotka ovat ja pysyvät. Ja ne olette te, minulle rakkaimmat ihmiset.
I <3 You
Kultaseni!
VastaaPoistaMaija tuossa yllä vei sanat suustani: Tekstissäsi ei ole mitään pois otettavaa eikä lisättävää! Se kertoo kaiken.
Itseluottamus.
"Kaikki tämä edistyminen on tehnyt minulle enemmän kuin hyvää. Se on kasvattanut itseluottamustani, uskoa itseeni ja omiin voimiini."
Vastuu.
"Lyhyesti kuvattuna olen alkanut ottaa itse vastuuta en vain syömisistäni, vaan itsestäni ja toipumisestani. Olen viimeinkin alkanut parantaa itse itseäni."
Onnellisuus.
"Kaikki tämä toipuminen on tuonut elämääni niin paljon hyviä asioita, että voin sanoa jopa tuntevani itseni vihdoin onnelliseksi."
Toivo.
"Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että tämän kaiken edistymiseni ja elämään kiinni pääsemisen myötä olen alkanut taas nähdä toivoa."
Elämä.
"Olen palavasti rakastunut elämään, ja vaikka yhä sairaus houkuttaakin minua tuttuuden ja turvallisuuden tunteellaan, olen yhä lähempänä ja lähempänä sitä lopullista hyppäämistä syvään tuntemattomaan."
"...jokin kaunis päivä se tavoittelemani Elämä on minulle vielä täysin mahdollista, tai jos se Elämä ei tulekaan ihan sellaisena kuin olen kuvitellut, olen valmis ottamaan sen vastaan joka tapauksessa."
Sydämeni pompahti ilosta näitä rivejä lukiessani!
♡ ❤ ♡
Kiitos Sinullekin Andrea kommentistasi! Kaikkea tuota kuvailemaasi Ihanaa toivon koko sydämestäni myös Sinulle, siis itseluottamusta, rohkeutta ottaa vastuu elämästäsi, onnellisuutta, toivoa ja ELÄMÄÄ. Ja kaikki se on Sinulle mahdollista. Sillä kaikki se on jo Sinussa. ISO Tsemppihalaus <3
PoistaKesäsi on ollut todellakin täyttä elämää ja varmasti vielä vuosi takaperin, et olisi moisesta osannut uneksiakaan.
VastaaPoistaVoisin sanoa, että näihin kesäisiin kuukausiin on sisältynyt tiivistetysti koko paranemisprosessin kirjo. Olet ottanut harppauksia ruokailuissa onnistumisissa ja vaikean pakkoliikunnan kitkemisessä. Ystävät ja muut ihmiset ovat alkaneet ottaa enemmän osaa arkeesi, eristäytymisen ja tarkasti suunniteltujen aikataulujen aika on ohi. Olet aikuistunut ja uskaltanut astua takaisin opiskelijaelämään täynnä tarmoa ja halua oppia uutta. Olet ottanut vastuuta itsestäsi ja toipumisestasi, saanut ja antanut tukea.
Kaikenkaikkiaan tekstistäsi paistaa ilo, toivo ja usko elämään. Kaikki on mahdollista sinulle Ida, maailma on avoinna ja odottaa sinua elämään!
Onnea ja iloa muru! <3
Kiitos taas hienosta kommentistasi Sinullekin Nell! Sinä osaat aina niin hyvin tiivistää ja koota ne ajatukset, joita minulla on teksteissäni. Ehkäpä se kertoo siitä syvästä ymmärryksestä, joka meidän välillämme vallitsee? <3
PoistaOlet täysin oikeassa siinä, että tällainen kesä ei mitenkään olisi ollut mahdollinen minulle vaikkapa vielä vuosi sitten. Nyt olen kuitenkin edennyt, kuten kuvaat, varmasti jokaisella saralla toipumisessani, ja koin parhaan kesäni vuosiin.
Muistatahan siis, että ihan kaikki se sama vapauden, ilon, toivon, ystävien ja ELÄMÄN aika on myös Sinun mahdollista saavuttaa. Eikä vain mahdollista, vaan olet koko ajan sitä pienien, mutta tärkeiden edistysaskeltesi kautta sitä koko ajan saavuttamassa.
En voisikaan paremmin asiaa kuvata kuin Sinun sanoin: "Kaikki on mahdollista sinulle, maailma on avoinna ja odottaa sinua elämään!"
Iloisia ja voimaannuttavia päiviä Sinullekin muru! <3
Hei Ida!
VastaaPoistaSinulla on todellakin takana muistorikas kesä! Veikkaan, että muistat tämän kesän varmaan aina just koska tämä eroaa niin totaalisesti edellisistä kesistäsi jolloin sairaus on sanellut ehdot ihan kaikelle! On se vain niin, että kun ravitsemustilanne alkaa korjauta alkaa se elämä houkuttaa yhä enemmän! Kun fyysinen jaksaminen paranee sitä jaksaa ihan eri tavalla ottaa osaa eri tapahtumiin niin kuin olet saanut itsekin todeta! Sitä alkaa taas olla kiinnostunut muusta kuin oman napaan tuijottamisesta, koska rehellisesti sanottuna vaikka anoreksia on sairaus on se hyvin itsekeskeinen sellainen. Sitä ei vain tajua silloin kun on siinä itse vielä kiinni, mutta ainakin minä olen nyt tajunnut miten sitä vain jaksoi tuijottaa sitä omaa vaakanumeroa ja sitä oman aterian kalorimäärää ja sitä omaa liikuntamäärää. Millään muullahan ei ollut väliä. Kyllähän sitä tsemppasi muiden läsnäollessa mutta ei sitä ollut oikeasti mukana menossa. Ja sitä oli erittäin onneton ja yksinäinen :(
Sinä Ida olet ottanut aimo harppauksen pois tästä oman navan ympäriltä, ja sen ovat kyllä ihan kaikki huomanneet ja iloinneet siitä! Erityisesti sinä itse! Olet saanut kokea mitä se oikea elämä voi tarjota! Olet ymmärtänyt sen, että ihan itse joudut sen eteen työn tekemään, toki tuella ja avulla, mutta kuitenkin ihan itse. Että ei kukan voi sitä puolestasi tehdä. Eikä kukaan muu kuin sinä itse voi elämääsi puolestasi elää. Todellakin, kuten hoitajasikin totesi, olet tehnyt aimo kasvupyrähdyksen, olet irtisanoutunut pikkutytön roolista ja astunut aikuisuuden saappaisiin! Aikuisuushan EI tarkoita sitä, että pitäisi aina tulla itsekseen toimeen ja osata kaikki ihan itse, ihminen on laumaeläin joka tarvitsee toista ihmistä pysyäkseen hengissä. Ihan niin kuin hukkuva tarvitsee sitä pelasturengasta. Joten vaikka olet oppinut itse uimaan, on hyvä että et epäröi tarttua siihen pelastusrenkaaseen kun voimasi eivät riitä. Ja täällä on yksi pelasturengas lisää, muistathan sen?
Ihanaa uutta alkavaa viikkoa sinulle ystäväni ja nauti siellä viltin alla teekupposen kera!
Lämmin halaus <3<3<3
Hei Katarina! Ja kiitos ajatuksia herättäneestä kommentistasi! Toit siinä esille kaksi minullekin niin kovin tuttua asiaa, ja sait taas miettimään tätä sairautta ja toipumista vähän uudelta kantilta.
PoistaEnsinnäkin mitä tulee tuohon itsekeskeisyyteen, niin se on yksi niitä asioita, joita minun ja joidenkin läheisteni on ollu kaikista vaikeinta tässä hyväksyä. Siis sitä, kuinka sairauden myötä aina niin empaattisesta ja kiltistä Idasta on muodostunut sellainen, joka ei nää omaa pahaa oloaan pidemmälle. Minä jotenkin ajattelen, että kun on kovin syvällä sairauden suossa, on mahdotonta nähdä muuta kuin se oma paha olonsa, ja siksi ihminen vaikuttaa itsekkäältä, vaikka ei sitä todellisuudessa ole. Onneksi me molemmat olemme nyt kuitenkin päässeet tuosta omassa pahassa olossamme rypemisestä eteenpäin. Sillä toipuminen todella avaa elämälle ja hieman laajemmin katsomaan tätä maailmaa!
Toinen vaikea asia, josta kirjoitat on tuo taantuminen ja itsenäistymisen, ja oman vastuun ottamisen vaikeus. Edelleen siellä pahassa mustassa suossa tarpoessa ei yleensä ole energiaa ja voimia edes pitää itsestään huolta saati sitten itsenäistymisen kaltaisille kehitysprosesseille. Kaikki kun keskittyy vain siihen hetkestä selviämiseen, ja tuolloin vaikeassa vaiheessa sitä usein mielellään helposti turvautuu vain roikkumaan siinä pelastusrenkaassa. Nyt, kun toipumiseni sitten on viimein lähtenyt käyntiin, on myös itsenistymiseni ja aikuistumiseni päässeet todella käyntiin, mikä on ilmennyt tuona mainitsemanani "kasvupyrähdyksenä". Ja samalla olen matkalla oppinut juuri tuon, mistä kirjoitat, eli että se aikuistuminen ei suinkaan ole hylätyksitulemista tai yksinjäämistä, vaan päätösvaltaa, vastuuta ja ennen kaikkea omien rajojen asettamista.
Kaiken kaikkiaan toipuminen on siis oppimisprosessi. Niin siitä ulkopuolisesta maailmasta kuin itsestään, kun niihin vihdoin uskaltaa tutustua ja ottaa kontaktia. Tuossa oppimisprosessissa Sinä olet jo todella pitkällä, mutta muistathan myös Sinä sen tärkeän opin, eli että pelastusrenkaaseenkin on silloin tällöin lupa tarttua, ja tässä rinnallasi kulkee ainakin yksi sellainen? Ystävän halaus <3