Elämänmakuisia edistysaskeleita

Viime viikolla minulla oli pelottava hoitokokous, joka kuitenkin meni lopulta hyvin. Olen tehnyt valtavasti töitä paranemiseni eteen, vaikka en kaikiin tavoitteisiin olekaan päässyt, ja olin tyytyväinen, kun muutkin olivat sen huomanneet.  Hoitokokouksen alussa nimittäin pohdimme edistymistäni. Toki olen edistynyt aliravitsemustilani korjaamisessa, mutta muussa elämässäni olen saavuttanut jotain vieläkin suurempaa. Seuraavassa kerron niistä elämäntäytteisistä muutoksista, joita olen jo sekä itseni ja vanhempieni että hoitohenkilökunnan mielestä saavuttanut.

Ensimmäisenä keskustelussamme hoitokokouksessa otin itse esille sen, kuinka olen pikkuhiljaa avannut elämänpiiriäni ja sosiaalistunut. Samalla olen saanut muuta sisältöä elämääni yksinäisen sairastmiseni tilalle. Joitakin viikkoja takaperin olin ystäväni häissä, ja parin viikon päästä on edessä toisen ystäväni tupaantulijaiset. Olen herätellyt henkiin kesästä alkaen suhdettani parhaaseen ystävääni ja todella nauttinut yhdessä jaetuista hetkistämme ja syvällisistä keskusteluista, joihin olen ajoittain pystynyt uppoutumaan ihan täysin, kun nälkä ja sairaat ajatukset eivät enää pyöri koko ajan mielessä. Olen myös jatkanut tuttua kitaraharrastusta, ja aloittanut yhden uuden. Kitaratunnilla en enää ole se takarivin hiljainen tyttö, vaan rohkeasti itseäni esille tuova nuori nainen ja innokas uuden oppija. Olen uskaltautunut ihmisten pariin ja huomannut, kuinka sosiaalisista suhteista saa virtaa. Ne antavat monikertaisesti sen, mitä niille annat.

Tämä itseni esille tuominen on näkynyt myös minussa ulkonäköni muutoksessa. En enää pukeudu mustiin tai sairauttani esiin tuoviin vaatteisiin, vaan yritän korostaa vaatteeni väreillä ja leikkauksilla parhaita puoliani. Uskallan lakata kynteni näyttävästi neonpinkillä värillä ja tuoda väriä kasvoilleni meikkaamalla. Pidän itsestäni ja ulkonäöstäni huolta ja olen alkanut korostaa minusta pikkuhiljaa esiintyöntyvää naiseuttani hiusten- ja ripsienpidennyksellä, ja saanut vihdoin tuntea jälleen itseni kauniiksi.

Ulkonäköni muuttuminen naiselliseksi on myös yksi merkki siitä muutoksesta, jonka äitini toi esille jo perhetapaamisessamme ennen hoitokokouksta. Olen nimittäin kasvanut henkisesti aimoharppauksin viimeisten kuukausien aikana. Kuten äitini totesi, jos viimeisen osastoreissuni jälkeen he saivat kotiinsa murrosikäisen tytön, on siitä nyt kuoriutumassa nuori aikuinen nainen. Ja perheterapeuttimme meni ajassa vielä kauemmas taaksepäin, ja kertoi, kuinka olen perhetapaamisissa muuttunut lähestulkoon isäni sylissä ja isäni kautta puhuvasta pikkutytöstä vanhempieni kanssa tasapuoliseksi keskustelukumppaniksi ja perheenjäseneksi. Aikuistumisen pelot ja uhkakuvat ovat pikkuhiljaa alkaneet hälvetä mielestäni, vaikka ne vaativatkin vielä työstämistä, ja tilalle ovat tulleet toiveet oman aikuisen elämän tuomasta vapaudesta, sekä voimia luottaa siihen, että siipeni vielä kantavat aikuisuuden haasteiden aallokosta. Pelko liiasta vastuusta alkaa pikkuhiljaa kääntyä oman määräysvallan ja omien rajojen asettamisen suuntaan.

Tämä nuori aikuinen nainen on vihdoin alkanut myös ottaa yhä enemmän vastuuta omasta elämästään, ja paranemisestaan. Tämä on näkynyt syömishäiriötä vastaan taistellessani siten, että olen alkanut ottaa vatuuta yhä enemmän ruokailuistani. Kertaluontoinen kokeilu jännittävästä itsesuoritettu välipalastani muuttui päivitäiseksi tavaksi, vaihtui kahdeksi välipalaksi, ja kasvaa koko ajan pikkuhiljaa. Myös muissa ruokailuissa olen alkanut yhä enemmän itse ottaa vastuuta.

Olen alkanut ottaa vastuuta myös laajemmin ravitsemustilani korjaantumisesta. Kun ennen lisäykset ateriasuunnitelmaani tein vain pakon tai vahvan painostuksen edessä, olen nyt jopa itse oma-aloitteisesti ehdottanut niitä. Lisäksi olen merkittävästi vähentänyt samalla liikkumistani ja rauhoittunut. Liikkumisestani, tai siitä, että se ei kasva liiallisiin mittasuhteisiin, olen oppinut pitämään jo aikaisemmin huolta. Lyhyesti sanottuna olen alkanut siis ottaa vastuuta omasta paranemisestani. Olen ymmärtänyt, että kukaan ei voi syödä tai parantua puolestani, vaikka ainakin isäni olisi sen varmasti jo tehnyt useampaan kertaan.

Tämä liikunnan vähentäminen ja syömisten lisääminen, ja niissä oman vastuun ottaminen viestivät myös toisesta asennemutoksesta. Nimittäin siitä, että asenteeni painonnousuun on muuttunut. Vaikka se aiheuttaa minussa edelleen ahdistusta, ja pelko painon hallitsemattomasta noususta on edelleen suuri, on painoni normalisoimisesta tullut oma todellinen tavoitteeni. Itse asiassa joka kerta vaa'alle noustessani rukoilen, että painoni olisi noussut hieman. Ymmärrän, että painoni nouseminen on edellytys terveelle elämälle, enkä halua jäädä loppuelämäkseni vangiksi silminnähden sairaaseen pikkulapsen kehooni.

Aliravitsemustilani korjaantuessa ja toipumiseni edistyessä myös tunteet ovat nousseet pintaan yhä enemmän ja enemmän. Kun aliravittuna elin jatkuvasti kuin sumussa, olen nyt tuntenut oikeasti. Olen tuntenut surua rakkaan koirani poismenon johdosta, ollut tavattoman iloinen siskoni päästyä opiskelemaan. Ennen kaikkea olen kuitenkin saanut tuntea suunnatonta ahdistusta, joka on ajoittain lamaannuttanut ja painanut minut konkreettisesti maahan. Tämä ahdistuskin kuitenkin on vain keino päästä eteenpäin. Ja ahdistuksen keskeltä sinne eteen on alkanut piirtyä haaveita, toiveita valoisemmasta tulevasta ja unelmia huomisesta, jotka kantavat kohti tavoitettani.

Tämän kaiken muutoksen on mielestäni mahdollistanut hyvin pitkälti se, että olen oppinut käsittelemään asioitani yhä paremmin, ja puhumaan niistä. Tämä on tärkeää, sillä itsen ja oman toiminnan muuttaminen edellyttää ensiksi sen ymmärtämistä. Tässä asiassa olenkin edistynyt ehkä kaikkein eniten. Ensiksi blogini kautta opin kirjoittamalla analysoimaan asioita, ja keskustelin isäni kanssa peloistani ja tunteistani. Pikkuhiljaa onnistuin siirtämään pohdiskelevan ja analysoivan blogipuoleni perhetapaamiseen ja sieltä kahdenkeskisiin keskusteluihin hoitajani kanssa. Hoitajani onkin  tapaamisessamme pohtinut ääneen viime aikoina useampaankin otteeseen sitä, millaisiin sfääreihin mahdankaan päästä, kun ravitsemustilani kunnolla paranee, kun jo nyt pystynyt näin hyviin keskusteluihin. Olemme nimittäin päässeet hoitajani kanssa yhä syvemmälle keskusteluissamme, ja kuten hoitajani hoitokokouksessa totesi, on meille syntynyt ihan oikea terapiasuhde. Ja sen suhteen tuoman avun sekä läheisieni tuen ja oman motivaationi avulla minä vielä teen lopullisen käänteeni, ja paranen.

Keskustelumme hoitokokouksessa avasi silmiäni konkreettisesti etenemiseni suhteen ja antoi siten myös voimia tulevaisuuteen, uskoa siihen, että minussa on se voima, jota tästä sairaudesta eroon pyristeleminen edellyttää. Samalla sain huomata, kuinka paljon hyvää sairaudesta luopuminen voi minulle tuoda, jos vain annan elämälle mahdollisuuden. Joskus onkin meidän jokaisen hyvä jatkuvan yrittämisen keskellä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä on jo saavuttanut. Ja silloin on aihetta onnitella itsestään, katsoa peiliin, ja tuntea ylpeyttä; hyvä minä!

<3: Ida