Kierteestä stadionille

Minun on, blogiteksteistäni huolimatta, aina ollut vaikea pukea ajatuksiani sanoiksi suullisesti. Usein tuttuun kysymykseen kuulumisista olenkin hoitajalle vastannut mitäänsanomattomasti "ihan hyvää". Ilmeisesti mehukkaamman keskustelun aikaansaamiseksi hoitajani on parille viime tapaamiselle tuonut kortteja, joissa on ollut kuvia. Näistä korteista olen valinnut ne kuvat, jotka parhaiten kuvaavat senhetkisiä tunnelmiani ja ajatuksiani. Tehtävä ei yllättäen ollutkaan minulle vaikea, ja yhden kuvan sijaan onnistuin kummallakin kerralla valitsemaan niistä useampia. Seuraavassa raotan teille hieman näiden kuvien symboliikkaa, sillä ne kiteyttävät mielestäni osuvasti tämän hetkistä tilannettani sairauden suhteen ja ajatuksiani paranemisesta.

Ensimmäiseksi valitsin kuvaksi eräänlaisen pyörteen, joka olisi voinut olla piirros virrasta. Tämä kuva osui käteeni, koska tunnen, että sairaus on eräänlainen kierre, jossa helposti vain ajautuu virran vietäväksi. Tästä kierteestä näen jo esiin pilkottavan rannan, johon tahtoisin hypätä. Tunnen kuitenkin, ettei tällainen kertariuhtaisu minulle ainakaan vielä ole mahdollista, vaan räpiköin reunoja kohti jatkuvasti taistellen, hitaasti, mutta edeten kohti maalia kuitenkin. Tällaisessa pyörteessä pitää myös pitää tiukasti kiinni, jotta ei ajaudu vain syvemmälle ja virran vietäväksi. Tätä korttia kuvaaviksi sanoiksi valikoinkin termin "pitää kiinni".

Tavoitteeni nimittäin on selvä. Siihen liittyy myös toinen valitsemani kuva, jossa tien risteyksessä on kaksi nuolta eri suuntiin. Tunnen tällä hetkellä olevani jonkinlaisessa risteyksessä, ja minun on tehtävä valinta, mihin suuntaan lähteä. Voin valita sairauden, joka houkuttaa jatkuvasti tuttuudellaan. Tämä olisi helpompi tie, jonka osaan jo kulkea. Toisen viitan päässä häämöttää kuitenkin terveys, jota oikeasti haluan tavoitella. Päivittäin joudun tekemään valintoja näiden kahden reitin välillä, vaikka en tarkkaan tiedä, mitä tienviitan päässä odottaa. Ja vaikka tavoitteeni onkin selvästi parantuminen, tuottavat käytännön valintatilanteet minulle edelleen vaikeuksia, koska sairaus kuiskuttelee yhä korvaani ja sysää päähäni ajatuksia. Olen kuitenkin mennyt jo eteenpäin, kun erotan sairauden ajatukset omistani, näen tämän ristiriidan, ja uskallan monesti myös vastustaa sairaita ajatuksia.

Eräs kuvani olikin mikrofoni. Se kuvaa sitä, että oma ääneni pyrkii yhä enemmän esiin sairauden tahdon alta. Olen alkanut yhä enemmän kuunnella itseäni, mitä minä haluan. Tästä kertoo esimerkiksi se, että lyhensin kävelylenkkiäni viime viikolla ja aloitin minulle mieluisan uuden harrastuksen, josta nautin. Lisäksi olen ruokavalinnoissani pyrkinyt pitämään mielessäni omat todelliset makumieltymykseni pelkkien ravintosisältöjen sijaan.

Vaikka pyrinkin kuuntelemaan itseäni yhä paremmin, on sairauden ääni kuitenkin vielä minussa kuitenkin olemassa. Yksi kuvistani kuvasiksin mielestäni sairauden luomaa kuorta ja eri tasoja minussa. Näille valitsin sanakorteista termin "estää itseään", sillä koen, että sairaus estää minua olemasta se Ida, joka haluaisin olla. Kuvassa oli eri väreillä ihmisen muodossa erilaisia kerroksia. Koen, että sairaus on luonut ympräilleni kovan kuoren, joka peittää alleen herkän aidon Idan. Joudunkin jatkuvasti pohtimaan, mikä on osa minua ja mikä on osa sairautta.  Nämä kaksi ääripäätä vaihtelevat keskenään eri voimaakkuuksina. Sairauden tasot vaihtelevatkin minussa, ja välillä olen syvemmällä sairauden syövereissä, välillä taas tervepuoleni on vahvemmilla. Tällainen aaltoliike sairaudessa ja toipumisessa on käsittääkseni syömishäiriötä sairastaville hyvin tyypillistä. Silloin tällöin joudunkin yhä tekemään kompromisseja sairauden ja terveyden välillä.

Sillä kuten eräs valitsemani kortti kuvasi, on tämä paraneminen kuitenkin pitkä ja haastava prosessi, aivan kuin maratonjuoksu. Vaikka päämäärä on selvä, vaatii sen saavuttaminen paljon ainakin hikeä ja kyyneleitä, siis jatkvaa työtä. Enää en kuitenkaan suostu pakenemaan elämää, vaan pikemminkin juoksen pakoon sairautta. Ja kun pidän maaliviivan mielessä, uskon sen vielä saavuttavani. Ja kuten hoitajani niin osuvasti totesi, olen jo stadionilla. Enää en juoksu yksin metsässä. Ja se on jo alku.

Toivon myös, että kuvakorttien käyttö voisi olla eräänlainen alku uudelle tavalle ilmaista omia tunteitani ja ajatuksiani. Kirjoittamisen lisäksi työskentely itseni ilmaisemiseksi esimerkiksi valokuvaamalla, piirtämällä, maalaamalla ja vaikkapa kuvakollaasia tekemällä voisi olla minulle hyvä tapa käsitellä sairauttani. Ehkäpä jokin tällainen kuvallinen tapa voisi sopia myös jollekin teistä, jolle omista tunteistaan ja ajatuksistaan puhuminen on vaikeaa?

<3: Ida