Ei niin pahaa ettei jotakin hyvääkin

Isäni kuvasi viime viikon perhetapaamisessamme sairastumistani halolla päähän lyömiseksi. Tällä hän tarkoitti käsittääkseni sitä, että sairastumiseni on avannut silmiä ja auttanut käsittämään monia asioita paremmin. Vaikka en missään tapauksessa ole voinut valita sairastumistani ja olen sairauteeni kaikkea muuta kuin tyytyväinen, on tämä kokemus kuitenkin opettanut myös minulle paljon. Pohjimmiltani uskonkin kai, että kaikella on jokin suurempi merkitys ja jokin suurempi voima ohjaa elämää. Tämän vuoksi haluan nähdä myös omilla kokemuksillani merkityksen. Tässä tekstissäni kerronkin hieman lisää siten, mitä hyvääkin tämän kokemani helvetin läpikäyminen on tähän asti minulle opettanut.

Ensinnäkin olen oppinut näyttämään tunteeni. Jo lapsesta asti olen yrittänyt patoa sisälleni ongelmiani ja murheitani kunnes ne ovat kasvaneet liian suuriksi yksin kannettaviksi. Olen pitänyt esimerkiksi itkua omalla kohdallani heikkouden merkkinä, ja jo lapsena itkin piilossa omassa huoneessani tai pöydän alla, koska en olisi uskaltanut näyttää heikkouttani edes omille vanhemmilleni. Kielsin myös esimerkiksi vihan tunteet itseltäni, ja tunsin niiden tuntemisesta syyllisyyttä. Nyt uskallan itkeä jo ainakin perheeni ja terapeuttini edessä. Uskallan myös suuttua, kun koen, että minua on kohdeltu väärin.

Tunteiden näyttämisen lisäksi olen oppinut myös puhumaan tunteistani ja muista minulle vaikeista asioista. Jo lapsuudesta äitini varmasti muistaa, kuinka joutui aina tivaamaan minulta, mikä on vinossa, kun hän näki, että minulla on paha olla. Ja usein tivaaminen sai minut vain täysin lukkoon. Säännöllisten keskustelujen ansiosta olen oppinut esimerkiksi hoitajani kanssa käsittelemään myös vaikeita asioita, kuten negatiivisia tunteita, kiusaamista lapsuudessa ja hylätyksi tulemisen kokemuksen tunnettani. Olen myös lähentynyt niin äitini, siskoni kuin parhaan ystäväni kanssa, kun olen oppinut avaamaan hieman sisintäni. Ja isäni tietää varmasti jo lähes kaiken minusta, ajatuksistani ja osaa lukea tunteitani lähes sanomattani. Yksi merkki avoimuudesta on ollut myös tämän blogin kirjoittamisen aloittaminen.

Avoimuuteni on siis lähentänyt minua ystävieni, perheenjäsenteni ja muiden minulle läheisten ihmisten kanssa entisestään. Erityisesti isäni kanssa olen lähentynyt valtavasti, mutta sama koskee myös äitiäni, siskoani, parasta ystävääni ja esimerkiksi isovanhempiani. Vaikealla hetkellä olen saanut huomata olevani kaikkea muuta kuin yksin maailmassa, olen saanut huomata olevani rakkaiden ihmisten ympäröimänä ja että minusta välitetään oikeasti. Toki olen tiennyt sen jollain tasolla aina, mutta sairauteni kanssa kamppailu ja läheisten ihmisten tuki on vahvistanut luottamustani siihen. Ja siitä, jos mistä voin olla kiitollinen.

Sen lisäksi, että olen lähentynyt jo minulle ennestään lähisten ihmisten kanssa entisestään, olen sairauteni vuoksi saanut tutustua esimerkiksi osastoilla moniin hienoihin ihmisiin, joihin esimerkiksi moni teistä lukijoistani kuuluu. Olen saanut korvaamatonta vertaistukea ja löytänyt aitoa lähimmäisen rakkautta ja auttamisen halua vierailtakin ihmisiltä. Olen saanut apua yllättäviltäkin tahoilta, kuten entiseltä opettajaltani, mistä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Se on paitsi näyttänyt minulle, etten ole ongelmieni kanssa yksin, myös vahvistanut uskoa ihmisen hyvyyteen.

Muiden ihmisten lisäksi olen tutustunut paremmin myös siihen oman elämäni tärkeimpään ihmiseen, eli itseeni. Kaivaessani aitoa Idaa esiin sairauden valtaaman persoonallisuuden alta olen joutunut kyseenalaistamaan monia valintojani, pohtimaan, mitä minä oikeasti haluan ja mikä on osa minua ja mikä sairautta. Tässä prosessissa olen löytänyt itsestäni myös uusia puolia, jotka ovat ehkä vastasyntyneitä tai ehkä olleet koko ajan olemassa, mutta elämänkokemuskieni myötä joutuneet johonkin piiloon. Kuvasin esimerkiksi viimeksi hoitajalleni sitä, kuinka olen aina pitänyt itseäni ujona, sisäänpäinkääntyneenä ja jopa sulkeutuneena ihmisenä. Nyt toipumisen edetessä olen saanut kuitenkin huomata, että hakeudun omasta halustani muiden ihmisten pariin mielelläni esimerkiksi harrastusten myötä ja juttelen iloisesti kitarakurssilla muille kurssilaisille. Voisikin sanoa, että olen tutustunut paremmin itseeni, kun se on täytynyt kaivaa esiin sairauden alta.

Itseeni tutustumisen myötä olen pyrkinyt myös kuuntelemaan itseäni yhä paremmin. Tämä on auttanut itseäni myös hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. Olen aina ollut suorituskeskeinen ja hyvin vaativa myös muita ihmisiä mutta etenkin itseäni kohtaan. Sairauden myötä olen opetellut hyväksymään pikkuhiljaa myös heikkouksiani ja sitä, että kaikessa ei tarvitse olla paras, eikä edes hyvä, vaikka prosessi tältä osin onkin minulla vielä kesken. Myös minulle läheiset ihmiset ovat auttaneet minua tässä asiassa. Kuten viime perhetapaamisessamme totesin, olen aina tiennyt olevani hyvä isälleni monessa asiassa, mutta nyt olen ymmärtänyt olevani kokonaisuudessaan hyvä, ilman että olen hyvä oikeastaan missään.

Itseni kuunteleminen ja itsensä arvostamisen opettelu on vaatinut minulta myös taitoa, jonka olen aina tärkeissä asioissa osannut, mutta joka toipumiseni edetessä vahvistunut minussa entisestään. Vastustamalla sairautta ja kieltäytymällä noudattamasta sen käskyjä olen nimittäin oppinut pitämään puoliani yhä paremmin. Olen luonteeltani kiltti, mitä pidän positiivisena asiana, mutta en anna enää kenenkään, tai minkään, kuten syömishäiriömörön, kohdella minua miten huvittaa.

Kuuntelemalla itseäni, olen myös joutunut pohtimaan paljon sitä, mikä minulle elämässä on tärkeintä. Olen käynyt tämän suuren asian kanssa jo nyt sellaisen prosessin, jota moni ihminen ei välttämättä käy edes koko elämänsä aikana. Kun sairaus on vienyt elämästä kaiken hyvän, olen joutunut miettimään, mitä oikeasti haluan ja rakentaessani elämääni pienin palasin takaisin, olen pohtinut, millaisista palasista sen haluan rakentaa. Olen syvällisesti ymmärtänyt läheisten ihmisten merkityksen elämässäni ja esimerkiksi ajatukseni siitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa on vain vahvistunut. Ja kuten sanotaan, terveyden merkityksen olen saanut ymmärtää vasta kun olen sen menettänyt.

Näitä suuria kysymyksiä pothiessani olen huomannut turvautuvani johonkin suurempaan voimaan. Olen aina uskonut jollakin tavalla Jumalaan, mutta uskoni on huomattavasti vahvistunut sairauteni myötä. Olen lohdullista tietää, että aina on Jokin, johon voi hädän hetkellä turvautua eikä elämäni ole pelkästään omien voimieni varassa.

Pistämällä elämääni tärkeysjärjestykseen olen saanut samalla myös huomata, miten moni asia minulla on jo hyvin. Minulla on moniea rakkaita ihmisiä tukenani, kuten jo aiemmin kirjoitin. Lisäksi minulla on vahva perusterveys, joka on ehkä pitänyt minut hengissä ollessani kaikkein huonoimmillani. On myös lohdullista tietää, että kun luovun sairaudestani, en jää tyhjänpäälle. Minulla on hieno asunto ja unelmieni opiskelupaikka odottamassa.

Näiden elämän suurien onnenaiheiden lisäksi olen oppinut myös arvostamaan arjen pieniä iloja. Kun sairauden täysin mustasta maailmasta olen pikkuhiljaa uskaltanut varovaisesti kurkistaa oikeaa elämää, olen oppinut nauttimaan elämän pienistä positiivisista puolista. Nautin esimerkiksi auringon paisteesta, kävelyllä vastaan tulevan ihmisen hymystä ja hyvän kappaleen kuulemisesta radiossa aivan toisella tapaa kuin ennen sairastumistani.

Tähän loppuun on vielä todettava, että toivon, ettei kukaan ymmärrä tätä tekstiäni väärin. Haluan korostaa, että en valitsisi missään tapauksessa tätä sairautta enkä soisi tätä kokemusta kenellekään.  Antaisin mitä vain, että sairauteni saataisiin pyyhittyä pois elämästäni. Sairaudessa itsessään ei ole mitään hyvää, mutta sitä vastaan taistelu on opettanut jo nyt minulle paljon, vaikka prosessi on vielä kesken, ja sairauden voittaminen tekee minusta varmasti vahvemman.

"Etkö olisi voinut säästää minua siltä kokemukselta?, hän kysyi.
- En, tuuli vastasi. Jos olisin, et olisi nähnyt pyramideja, eivätkö ne olekin mahtavia?"
- Paulo Coelho, Alkemisti

<3: Ida