Kannat minut

Vaikeasta sairaudestani huolimatta koen olevani erittäin onnekas ihminen. Minulla on nimittäin se kaikkein tärkein, eli rakkaita ihmisiä ympärilläni. Niihin kuuluvat muun muassa isovanhempani, tätini, äitini, siskoni ja muutama hyvä ystävä ja kohtalotoveri, joilta saan arvokasta vertaistukea. Kaikkein eniten tukea tässä syvässä suossa tarpoessani olen kuitenkin saanut yhdeltä ihmiseltä, nimittäin isältäni. Tämän vuoksi omistankin menneen isänpäivän kunniaksi tämän tekstini hänelle.

Sanalla sanoen voisin sanoa, että isäni on aina ollut minulle vastavoima sairaudelle. Hänen läsnäolonsa on luonut minulle sellaisen turvan, että olen uskaltanut vastustaa sairautta, ja olen pystynyt vaikeimpinakin hetkinä syömään. Kun olen tuntenut olevani yksin sairauteni armoilla, minulla on aina ollut joku, joka on vetänyt minua oikeaan suuntaan.

Isäni on nimittäin potkinut minua eteenpäin kohti paranemista silloinkin, kun minusta on tuntunut, että sairaus on houkutellut liikaa tuttuudellaan ja olisin halunnut jäädä kiinni entiseen. Jokainen askel, jonka olen uskaltanut ottaa tielläni kohti paranemista on ollut pitkälti isäni rohkaisun ansiota.

Tämä eteenpäin potkiminen on usein edellyttänyt ihan käytännön apua isältäni, ja isäni on joutunut usein ottamaan isänä olemisen lisäksi myös monia muita rooleja, esimerkiksi toimimalla hoitajanani. Hän on antanut minulle käytännön apua, tukea ja valvontaa ruokailuihin, sopinut kanssani ateriasuunnitelmista ja lisäyksistä siihen sekä esimerkiksi liikuntarajoituksista. Nämä käytännön asiat ovat olleet minulle elintärkeät kainalosauvat pysyäkseni kiinni elämässä, ja ajoittain ylipäätään hengissä.

Välillä tämä eteenpäin potkiminen on aiheuttanut minussa sairauden luomia vastareaktioita, ja myös negatiivisia tunteita, kuten ahdistusta ja pahaa oloa. Isäni on kuitenkin ollut tukenani myös näinä hetkinä. Hän ei ole pelästynyt edes pahimpia ahdistuskohtauksiani, mikä on ollut minulle ensiarvoisen tärkeää. Sillä vain siten olen pystynyt myös itse katsomaan ahdistustani silmästä silmään. Vaikeimpina hetkinä isäni on luonut sylillään turvaa, joka on voittanut sairauden luoman pelon.

Isäni on nimittäin ollut sairauteni edessä kuin kallio. En tunne tai tiedä ketään muuta ihmistä, itseni mukaan lukien, joka olisi pysynyt sairauteni edessä yhtä järkkymättömänä. Hän ei ole pelännyt sairauttani silloinkaan kun minä olen itse ollut kauhuissani.

Välillä ollessani pahimmassa sairauden vaiheessa, olen työntänyt puoliväkisin ihmisiä pois luotani. Olen toiminut tavattoman itsekkäästi, jopa epäinhimillisisesti ja muita ihmisiä kohtaan torjuvasti ja välinpitämättömästi, sillä ajatuksiini on mahtunut vain sairaus. Olenkin ajoittain tämän käytökseni takia menettänyt välillä lähes kaikki ihmiset ympäriltäni. Isäni ei ole kuitenkaan koskaan suostunut lähtemään luotani. Hän ei ole hylännyt minua koskaan.

Isäni on ollut tukeani silloinkin, kun minusta on tuntunut, että olen ollut muuten aivan yksin. Poikkeuksetta päivittäiset vierailut osastolla muistan aina päivieni kohokohtina. Tunsin, että minua ajatellaan. Olin rakastettu silloinkin kun en käyttäytynyt rakastettavasti. Minua ajateltiin silloinkin, kun en todellisuudessa enää ollut läsnä tässä maailmassa.

Käsittääkseni isäni vahvuutta sairauttani kohtaan ja sitä, että hän on kaikesta huolimatta jaksanut pysyä rinnallani on tukenut se, että hän ei ole koskaan lakannut uskomasta minuun ja paranemiseeni. Hän on nähnyt toivoa silloinkin, kun muut ovat sen menettäneet. Hän on nähnyt valoa tunnelin päässä niinäkin hetkinä, kun olen ollut syvällä pimeässä. Se on auttanut myös minua selviämään monista epätoivoiseltakin tuntuvista hetkistä. Ja tiedän, että selviän, koska tiedän, että isäni ei anna koskaan periksi tässä taistelussa. Hän ei luovuta koskaan.

Isäni on onnistunut rakastamaan minua ehdoitta, sillä hän on varmasti paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa pystynyt erottamaan minut sairaudestani. Isäni on ymmärtänyt, että kyse on sairaudesta, eikä omasta valinnastani. Hän ei ole ikinä syyllistänyt minua puolikkaalla sanallakaan sairaudestani. Hän on ymmärtänyt, että minä en ole sama asia kuin anoreksia, ja vihdoin olen alkanut ymmärtää sen itsekin.

Isäni tunteekin, ehkä paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa, oikean Idan sairauden alla. Ja tuon Idan hän on onnistunut kaivamaan esiin silloinkin, kun sairauden panssarikuori on peittänyt sen alleen. Hän on tunnistanut jokaisen pienen vilahduksen Idasta, joka on pilkottanut sairauteni alta. Se on auttanut myös minua itseäni kaivaamaan oikeaa Idaa ja omaa tahtoani esiin.

Sillä isäni ansiosta minä tiedän, että tuo Ida kannattaa kaivaa esiin. Tiedän nimittäin, että isäni rakastaa minua ehdoitta, juuri sellaisena kuin minä olen. Omien ja sairauden vaatimusten edessä olen aina tiennyt, että jollekin kelpaan ilman mitään vaatimuksia. Isäni rakastaa minua nyt ja aina. Ja se rakkaus on vahvempi kuin mikään muu, jopa vahvempi kuin tämä sairaus.

Isäni on rakastanut minua nimittäin niin paljon, että olen saanut tuntea olevani täydellinen juuri sellaisena kuin olen, mikä on auttanut minua hyväksymään itseni. Hoitajani käytti kuvaamaan samaa asiaa termillä "kokonaisuudessaan hyvä". Tämä asia on torjunut kaikki sairauden väitteet omasta kelvottomuudestani ja pitänyt itseluottamukseni jonkinlaisessa kunnossa silloinkin, kun sairaus on pyrkinyt tuhoamaan sen täysin. Jollekin olen nimittäin ollut aina kaikki kaikessa.

Kaikesta sairauteni voittamisessa saamastani tuesta ja lukuisista rooleista huolimatta isäni onkin minulle ennen kaikkea minua ehdoitta rakastava isä. Ja tämä suhteeni isään on vahvempi kuin mikään muu, vahvempi jopa kuin suhteeni sairauteen. Ja olen varma, että suhteemme isäni kanssa kestää läpi tämän sairauden, ja läpi koko elämän. Tulee elämässä eteeni mitä tahansa, minkälaisia ongelmia tahansa, tiedän aina, että minulla on ainakin yksi ihminen, jonka puoleen voin kääntyä. Ja isäni kanssa mikään este tai kivikko ei ole liian suuri ylitettäväksi.

Kiitos isi rakas, että olet ja olet aina ollut olemassa minulle ja minua varten!

Suurella rakkaudella suoraan sydämestä,
Ida