Onko oltava itsekäs?

Ollaanko me nykyihmiset oikeasti tosi itsekeskeisiä? Täytyykö meidän olla?

Työssäni painopisteenä pienten lasten kasvatuksessa on aina painotettu sosiaalisten taitojen ja toisten ihmisten kanssa tarvittavien taitojen harjoittelua. Kun vielä joitakin vuosia sitten puhuttiin lelujen jakamisesta ja anteeksipyytämisestä, nyt jo pieniltä lapsilta odotetaan osallisuutta, mielipiteensä perustelua ja kykyä pitää omia puoliaan. Suomalaisen kultuurin erityispiirre on lapsen itsenäisyyden arvostaminen, ja omatoimisuuden opetteluun tähdätään jo varhain.

Pienten lasten kasvatuksessa korostuvat arvot heijastavat tietenkin niitä arvoja ja vaatimuksia, joita yhteiskunta asettaa. Siksihän lapsia kasvatamme, tulevaa yhteiskuntaa ja siinä pärjäämistä varten. Enää ei tarvitse huolehtia yhteisestä hyvästä, kuten isänmaanpuolustuksesta (onneksi armeijan voi välttää), yhteisistä peltotöistä (mitä väliä on yhteisten tilojen siisteydellä) tai koko kylän lapsista (onneksi on sossun numero). Nyt tärkeää on löytää itsensä, olla onnellinen ja hyvinvoiva, kehittää ja kouluttaa itseään ja menestyä, eli olla parempi kuin muut.

Pärjätäkseen täytyy osata tuoda esille omaa erinomaisuuttaan ja omia tarpeitaan. Hoitoa saa se, joka valittaa eniten, yhteiskunnan rahoja se, joka osaa niitä vaatia, ja työpaikan se, joka osaa parhaiten "markkinoida" itseään.

Hyvinvointiyhteiskuntamme on rakentunut sen arvomaailman pohjalle, että pidämme yhdessä huolta toisistamme. Nyt systeemin ongelmaksi on muodostunut tämän systeemin väärinkäyttäjät. Ei ole kyse enää yhteisestä hyödystä, vaan siitä, miten minä hyödyn, miten hyötyä jaetaan, kenelle kuuluu eniten ja keneltä leikataan. Kun isovanhempani olisivat nähneet verorahoilla elämisen tietynlaisena alistumisena, nöyrtymisenä, nyt pohditaan, kannattaako mennä töihin. Ei kannata? Niin, mitataanko työn kannattavuus ja arvo vain sillä, miten saan itselleni rahan helpoimmin.

Käsite "vapaa-aika" oli isovanhemmillemme, ja on monessa yhteiskunnassa yhä, melko vieras käsite. Meille tuosta vapaa-ajasta, on tullut suuri ihanne. Suomalaisilla on ehkä maailman eniten harrastuksia, tarkimmat säädökset työajoista ja ylitöistä. Silti vapaa-ajan puute puhututtaa, kun on niin kiire. Töissä käydään, perhe hoidetaan, mutta vapaa-aika on elämistä. Onko "eläminen" todella vain kaikki se täysin vapaaehtoinen ja kiva? Vai voisiko se olla myös kohtaamisia historiamme ja sukupolvien kanssa, voisiko se olla osallisuutta yhteiskuntaan ja muille antamista, voisiko se olla myös sitä kiirettä ja niitä huolia, koko elämän tunteidenkirjo?

Nyt vapaa-ajan kiinnostuksenkohteet liittyvät usein omasta hyvinvoinnista ja itsestä huolehtimiseen. Vielä kymmenisen vuotta sitten nuori Ida etsi harrastusta, koska halusi tavata ihmisiä. Oli tärkeää kuulua jengiin, joukkueeseen tai tanssiryhmään. Nyt tilalla on treenaus kuulokkeet korvilla.

Myös monelle muulle itsestä huolehtimisesta on tullut elämäntapa. Onko se yhä tervettä itsensä rakastamista, jotta pystyttäisiin pidempään työkykyisenä ja jaksettaisiin huolehtia läheisistä, vai onko fitness ja terveellisiin elämäntapoihin keskittyminen antanut luvan elää hyvin itsekeskeisesti oman navan ympärillä? Viimeksi, kun tapasin työssäni maahanmuuttajaperheen, jonka pieni tytär oli sairastunut saastuneesta vedestä, mietin, kuinka onnellinen olenkaan, kun voin viettää lihatonta lokakuuta, vältellä gluteenia tai syynätä vehnää leipäpaketista.

Vaikka meillä on enemmän mahdollisuuksia, aikaa, ja moraalinen lupa keskittyä itsestämme huolehtimiseen, meitä väsyttää, stressaa ja masentaa. Mielenterveysongelmat ja päihdeongelmat ja muut vaikeudet pitää itsestämme huolta lisääntyät.

Onko niin, että ne, jotka eivät osaakaan pitää itsestään huolta yhteiskunnan vaatimalla tavalla, putoavat kelkasta? Vai huomataanko tässä yksilön hyvinvointiin keskittyneessä maailmassa tällaiset ongelmat paremmin? Vai voisiko olla, että me yhä tarvitsemme toinen toisiamme myös voidaksemme itse hyvin, niin antavina kuin saavina osapuolina?

En tiedä. Mietin vain, kuinka se lelu usein ei olekaan enää niin ihmeellinen, kun sen saa itselleen kokonaan. Ja kuinka nauru tarttuu, kun saa toisen nauramaan.

Terveisin itsekäs kukkahattutäti.