Saako treenata?

Onko fitness uusi syömishäiriön muoto ja salilla treenaaminen sairastuttavaa? Kun aloitetaan treenaaminen syömishäiriöstä toipumisen jälkeen vaihdetaan näännyttäminen vain lihasten kasvatukseen -sama tyytymättömyys ja pakonomainen kehon muokkaus jatkuu.

Nämä kommmentit ovat joidenkin kohdalla varmasti totta, mutta harva asia on niin mustavalkoista, että samat ohjeet pätisivät kaikille. Itse vierasta sitä, että tuomitaan jokin asia toisen puolesta huonoksi ratkaisuksi sen enempää tilannetta selvittämättä. Mullakaan ei ole oikeita vastauksia, mutta olen sairastanut vakavan anoreksian ja treenaan nyt aktiivisesti ja tavoitteelliseksi. Tällä kokemuksella kerron nyt oman näkökulmani.

Onko treenaaminen sairasta ja sairastuttavaa?

Mun mielessä treenaaminen ja syömishäiriö ei sinällään liity mitenkään toisiinsa. Mutta jos anoreksia on vielä vahvana, niin kyllä se on mukana siellä salillakin. Eli jos salilla käy pakonomaisesti ja joustamattomasti kuluttamassa kaloreita tai muokkaamassa kroppaa, niin kyllä se on jo aika sairasta. Silloin mielessä on jo jotain häikkää. Ehkä on aloittanut treenaamisen vähän liian aikaisin, kun mieli ei ole vielä valmis.

Mutta itse treeniä siitä ei kannata syyttää. Näin voi käydä myös esimerkiksi siivoamisen, koiran ulkoilutuksen tai kaupassa käymisen osalta (nimimerkillä kokemusta on). Nämä kaikki on kuitenkin ihan hyviä juttuja sinänsä, ja kun on toipunut, niin kyllä niitä voi ihan normaalisti harrastaa.

Kaupassa käyminen ei sinänsä yleensä ole fyysisesti kovin vaarallista, vaikka sitä sairailla maneereilla ja ajattelukuvioilla tekisikin, treenaaminen taas voi todellakin olla. Kauhuissani katson, kun näen, että ilman lihaksia huhkitaan väärällä tekniikalla nivelten varassa. Jos ei vielä pysty itse kontrolloimaan treenaamistaan tai realistisesti hahmottamaan oman kehonsa viestejä ja mitä kroppa ja lihakset jaksaa, jos kunto huononee tai ei pysty syömään riittävästi (yli kulutuksen), niin ei kannata treenata. Ei sen takia, että treenaaminen sairastuttaisi, vaan sen takia, että on vielä liian sairas henkisesti treenaamaan.

Toki terveellekin ihmiselle melkein mikä tahansa asia on liiallisuuksiin vietynä vaarallista, esimerkiksi auringonottaminen tai työnteko burnoutin partaalle.  Bikinifitness on ammattiurheilua, ja en suosittelisi tällaiselle perusliikkujalle missään tapauksessa kenenkään huippu-urheilijan elämäntavan matkimista. Vaikka aloitat uimisen, niin ei kannata heti kopioida treenimääriä tai alkaa kilpailla matkoissa kilpauimarin kanssa.

Mutta jos mennään siihen kilpailutason fitnekseen (jota en suosittele), niin käsittääkseni sen koko pointti on siinä, että tiedetään tosi tarkasti, mitä tehdään ja pystytään toimimaan kontrolloidusti ja suunnitelmallisesti. Kilpailutasolla fitnekseen kuuluu erilaisia vaiheita alkaen massan rakennuksesta ja juuri ennen kisoja poistetaan lähes kaikki neste ja rasva kehosta. Sillä tavoitellaan yhdeksi päiväksi kisakuntoa, jolla lavalla lihakset erottuvat. Sen jälkeen kroppaa palautellaan ja jatketaan taas rakentamista. Tämähän on juuri se kohta, jossa anoreksiassa "epäonnistutaan" ja luisutaan sairauden puolelle: ei osatakaan lopettaa ajoissa, eikä päästäkään enää takaisin. Jos ei sinne kisalavalle ole nousemassa, ei tietenkään kannata kisakuntoa tavoitella ollenkaan.

Kun on henkisesti terve ja treenaa oman kuntonsa mukaan ja kehonsa ehdoilla, niin kyllä treenaaminen on terveyttä tukeva juttu. Hengenvaarallisessa terveyden tilassa ei tietenkään saa treenata, mutta missään tapauksessa musta ei pidä olla huippukunnossa fyysisesti treenaamisen aloittamiseen. Ei niillä mummoilla ja papoillakaan siellä salilla aina kovinkaan isoja lihaksia ole eikä tule, mutta kun he liikkuvat itseään kuunnellen, niin kyllä se vaan hyvää usein tekee. Tuntuu välillä, että lihaskunnon vahvistamisen vaikutus henkiseen ja fyysiseen terveyteen unohtuu, kun puhutaan vain isommista pakaroista ja pyöreämmistä olkapäistä ja toisaalla taas kommentoidaan treenaamisen pinnallisuutta ja vaaroja.

Treeniruokavalio

Treenaaminen liitetään usein kauheaan kurinalaisuuteen. Milloin sellaisesta, josta nauttii ja tulee hyvä olo tuli itsensä kiduttamista? Mulle treenaaminen antaa ihan hurjasti positiivista energiaa ja on tärkeä stressinpurkukeino. Mulla on siellä salilla kivaa.

Salilla treenaaminenhan ei sinällään edellytä yhtään minkäänlaista paitsi riittävää ruokavaliota, mutta kyllähän hyvä ruokavalio siinä kehittymistä tukee. Perustreenaajan (ja suurimman osan aikaa myös kisaavan) ruokavalio on hyvin perusterveellinen, eikä se ole mitään kituuttamista. Yhtäkkiä siitä, että puhutaan hiilareista (peruna, makaroni, leipä jne) ja proteiineista (kala, kana, liha jne) on tullut jotain tosi fitness, vaikka ainahan siitä lautasmallista on puhuttu, vähän tylsemmässä ja epämuodikkaammassa yhteydessä vain.

Mulle ravinnon miettiminen on tullut kuvioon lähinnä siinä, että kun treenaa kovaakin, niin ravinnon merkitys konkretisoituu omassa voimassa ja jaksamisessa. Silloin siitä huolehtiminen motivoi enemmän kuin ravitsemusterapeutin saarnat osastolla tai rauhallisessa kotielämässä, kun sitä jauhelihapastan vaihtamisen vaikutuksia rasvattomaan jogurttiin ja omenaan tai suklaaseen ei oikeasti niin huomannut.

Mun mielestä se, että syö paljon, paljon terveellistä kotiruokaa ja (kiisteltyjä) maitotuotteita kuten rahkaa ja raejuustoa on parempi vaihtoehto kuin näiden toimistonaisten kaalikeittodieetit tai karppaus. Itse mä yritän huolehtia, että syön protskua, hyviä rasvoja ja pitkäaikaisia (ja myös niitä nopeita) hiilareita riittävästi ja järkevästi treenin kannalta, mutta kyllä mä voin syödä (ja syön) lisäks ihan oikeita herkkujakin enkä mitään terveysversioita tai pelkkiä protskuleivonnaisia. Se on sitä myös hirmutärkeää mielenhyvinvointia, jota ilman ei jaksa treenata eikä muutakaan...

Ja hei, mihin katosi se ajatus, että kun liikkuu paljon, voi myös syödä huolettomammin? ;) Niitä herkkujakin voi huolettomammin syödä, kun kroppa saa siitä sokerista energiaa treeneihin ja palauttelee lihaksia.

Kropan muokkausta

Musta on tosi surullista, kun lähdetään treenaamaan sen takia, että vihataan omaa kroppaa ja halutaan lähteä sitä väkisin muokkaamaan. Ihan samoin kuin tulee paha mieli, kun näen nuoria, jotka peittää kauhealla meikkikerroksella omaa epävarmuuttaan tai keski-ikäiset jotka käy leikkauksissa toisensa perään pelätessään ikääntymistä.

Mä arvostan itseäni niin paljon, että haluan voida hyvin ja viihtyä omassa kropassani, siksi pidän siitä huolta. Mä rakastan treenaamista ja rakastan itseni hemmottelua kampaajalla ja vaatteiden shoppailua. Ottaisin heti ripsenpidennykset ja geelikynnet, jos mun palkka olis vähän isompi. Mutta nää kaikki sen takia, että ne tuo mulle hyvää oloa ja mä rakastan itseäni. Jokainen nainen haluaa tuntea olevansa kaunis.

Treenaamisessa lihaksikkaamman kropan tavoittelu on tavallaan osa sitä kehitystä siinä lajissa kehittymistä kuten se, että pääsee kasvattamaan painojakin voiman kasvaessa.  Se ei tarkoita, että mä vihaisin mun kroppaa nyt, päinvastoin.  Ihan hirveä ajatus, että itsensäkehittäminen tarkoittaisi sitä, että vihaa itseään. Ihan tervettä on huomata itsessään myös ne epäkohdat, niin fyysisesti kuin luonteessakin.Kehittäminen lähtee siitä, että hyväksyy sen, millainen on nyt. Siinä on kehittämisen lähtökohta.

Mieluummin sitä kuitenkin kehittää itseään siinä, mistä nauttii ja missä kokee olevansa hyvä. Ja edistyminen lajissa kuin lajissa tukee itsetuntoa. Yleensä ihminen joka tykkää maalaamisesta ja on siinä hyvä,tekee sitä enemmän kuin tyyppi jolla ei pysy sivellin kädessä.  Mä varmasti oon niin innostunut treenistä siksi, että koen saaneeni siinä onnistumisia. Ulkoisen kehityksenkin osalta motivoidun niistä positiivisista jutuista: siitä, kun pyrstö alkaa pyöristyä, lihakset erottua ja ryhti parantua. Se on tavallaan yks tulos siitä treenistä, ja kun hyviä tuloksia huomaa, niin sitä haluaa jatkaa eteenpäin. Ihan sama ihminen mä kuitenkin olen hauiksen koosta tai hiusten väristä riippumatta.

Treeni vai elämä?

Kaikkein eniten mua ihmetyttää tietty vastakkainasettelu mitä treenaamiseen liittyy, ja vahvat tunteet sen ympärillä. Musta on myös hassua, että ajatellaan, että jos treenaa, niin elämässä ei sitten muuta olekaan ja kaikki pyörii sen ympärillä. Joo, ehkä joillakin se on niin, ja jotkut maalaa niin kovasti tauluja ettei kodistaan poistu. Mutta jos mä vietän salilla tai kuvataidekerhossa muutaman tunnin viikossa, niin kyllä siinä jää aika monta tuntia tehdä kaikkea muuta ;) Oma treeni vain on sen verran joustavaa, että sitä pystyy helposti siirtämään tai skippaamaan, jos tuleekin yllättäen kutsu johonkin kivaan kaveritapaamiseen.

Syöminen nyt kuuluu meistä vähän jokaiselle, ja usein se, että syö treenien kannalta järkevästi auttaa myös jaksamaan töissä ja pysymään muutenkin skarppina. Ja ei, treenaaminen ei estä mua ottamassa kahvihuoneessa kakkupalaa tai pakota mua kulkemaan pelkissä urheiluvaatteissa vapaa-ajalla tai keskustelemaan pelkistä maastavetoennätyksistä :D Mä vierastan yhä enemmän ja enemmän sitä, että elämä kaventuu vain yhden asian ympärille, ja siks pyrin välttämään sitä myös omassa elämässä.

Toivon, että tästä asiasta loppuisi se järjetön lautaus ja toisten valintojen arvostelu ja tuomitseminen. Mä en koe, että mulla on tarvetta tai oikeutta kritisoida niitä, jotka haluaa viettää vapaa-aikansa kissanäyttelyissä tai sohvalla telkkaria katsoen tai kieltäytyä lihansyönnistä. En missään tapauksessa sanoisi, että kaikkien kannattaisi  aloittaa treenaaminen.  En mä ole mikään superihminen, joka tietää mikä on toiselle parasta, ja vaikka olisinkin, ei mun tehtävä ole siihen muita opastaa "oikealle tielle". Treenaaminen on ollut mun valinta, ja mulle se on tuonut paljon hyvää. Mun lähipiiristä juuri kukaan ei ole kiinnostunut treenaamisesta, ja se on mulle ihan ok. Mä annan heidän tehdä omat elämänvalintansa, ja he ovat antaneet mun, kiitos :) En todellakaan koe olevani yhtään parempi ihminen kuin ne, jotka eivät treenaa.

Kyllä mäkin voisin hyvin olla treenaamattakin, ei se ole mulle mitään pakkoa. Kyllä on aika monia pidempiä taukoja tullutkin, ja ne ovat tehneet vain hyvää. Kyllä mä voisin viettää vuoden erakkonakin, mutta en ymmärrä, miksi viettäisin, kun mulla on niin paljon ihania läheisiä, joiden tapaamisesta nautin niin paljon. Samoin en ainakaan tällä hetkellä halua olla pidemmän päälle treenamatta. Miksi mun pitäisi vapaaehtoisesti luopua sellaisesta  josta ei ole mulle tai muille haittaa nyt kun se vihdoin tuo mulle hyvää?

Peace and love,
 Ida

PS. Tekstille tulossa jatkoa otsikolla Pelastiko treenaaminen syömishäiriöstä? Siinä kerron enemmän siitä, miten treenaamisen aloittaminen syömishäiriön jälkeen vaikutti mun paranemiseen ja on fyysistä kuntoa muokannut.