Pakkohoitoni jälkeen toteutui pahin pelkoni: ajauduin vuosiksi sairaalakierteeseen, jota en pystynyt katkaisemaan. Sairaalassa ollessani ajatus siitä, miten pääsisin osastolta mahdollisimman nopeasti pois ja pelot pakkohoidosta seurasivat minua läpi hoitoni. Hoitoni oli nyt syömishäiriöyksikön osastolla, jossa hoito oli suljettua osastoa paljon osaavampaa ja inhimillisempää. Silti ahdistuin muiden sairastavien seurasta ja koin osastoelämän sääntöineen alistavana.
On selvää, että kun ajatukseni sairaalahoidossa pyörivät vain kotiinpääsemisen ympärillä ja näin hoidon itselleni haitallisena, en ollut kovin vastaanottavainen saamaani hoitoa kohtaan. Avohoitojaksojeni aikana hoitohenkilökuntakin yritti motivoida minua hoidon välttämisellä. Hoitokokouksessa minulle asetettiin aina vain uusia ja samalla vanhoja
tavoitteita siitä, kuinka minun olisi edettävä, miten painon olisi
noustava seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana, jotta saisin pysyä
kotona. Osastojaksojeni välissä elin isääni lainataksen"hokohelvvetissä". Selviydyin
hoitokokouksesta toiseen, peläten edellisen loputtua jo seuraavaa.
Pelko tai hoidon vastustaminen eivät kuitenkaan saaneet minua parantumaan, vaikka uhkailu ajoikin minut ajoittain sinnittelemään, enimmäkseen se sai minut välttelemään hoitoa. Mutta minä ymmärsin, että jos en parantuisi osaston ja syömishäiriöyksikön ammattilaisten avulla, minun olisi tehtävä se ilman heitä.
Hoidon vastustaminen ei ollut enää sitä, että ajaisin itseni siihen pisteeseen, että tämä vastustamani hoito olisi ainoa vaihtoehtoni. Tai vielä pahempaa: että todistaisin epäluulot oikeiksi, ja saisin niin itseni kuin muut luovuttamaan. Nyt taisteluni olisi sitä, että osoittaisin hoitoa paremman tien paranemiseen. Ja se, se sai minut paranemaan.
En siis enää nähnyt osastojaksojeni ja hoitokokouksieni välisiä ajanjaksoja sairastamisaikana, aikana tuhota itseäni, kuten aiemmin. Nyt näin ne aikana toipumiselleni, ja aloitin taistelun aikaa vastaan yhdessä isäni kanssa. Hoitokokouksen jälkeen tai sairaalasta päästyäni koitti meillä rauha, rauha jatkaa taas vähän eteenpäin.
Jokaisen osastohoidon välissä minä sain erävoiton jollakin alueella ja kerrytin onnistumisia. Ihan ensiksi lopetin sairauden huijailun ja salailun ja rakensin luottamuksen isääni, itseeni ja elämään. Aloin aktiivisesti hakea ihmissuhteiden ja uusien harrastusten, myöhemmin myös opiskelujen, myötä sisältöä elämääni sairauden rutiinien ja pakkoliikkumisen tilalle. Ja niin, minä opin taas hymyilemään ja kasvoin itsenäiseks, itsestään huolehtivaksi aikuiseksi.
Matkani toipumiseen oli siis hieman nurinkurinen. Se oli nurinkurinen myös sen osalta, että painoni toipui viimeisenä. Tiesin, että minun oli tehtävä tämä tässä järjestyksessä, mutta tiesin
myös, että edistymiseni henkisellä puolella olisi täysin turhaa, jos en
saisi myös fysiikkaani pelastettua.
Ja ehkä arvaatkin, että sitäkään minä en tehnyt lopulta osastolla. Mutta kyllä minun sekin oli tehtävä. Viimeisen osastojaksoni
jälkeen olin valmis, ja nostin painoni
hengenvaarallisista lukemista kotona. Painon nostaminen toi mukanaan ja rinnalleen vielä useita mäkiä ja
kukkuloita ylitettäviksi ja mahdollisuuksia kohdattavaksin. Niihin ja niistä voimistuminen mahdollistivat sen, että lopulta tästäkin tarinasta rakentui kuin rakentuikin ihan kokonainen selviytymistarina.
Ymmärrän kuitenkin, että tarinani olisi voinut päättyä myös toisella tapaa. Tarinani ei ole esimerkillinen selviytymistarinani, ja oli uhkarohkeaa "hoitaa asia" tässä järjestyksessä. Osasto-olosuhteissa toipumiseni matka olisi varmasti ollut toinen, Mutta kun vaihtoehtoja on vain kaksi: epätoivoinen yritys tai luovuttaminen, minä valitsen ensimmäisen. Aina.
<3: Ida
Ps. Sairaskertomukseni päättää seuraava, 10.osa.
Huh, nyt alkaa synkkä jatkotarina saada sen toivotun käänteen. Kiitos taas tästä oasta, rohkeasti olet kirjoittanut jokaisessa osassa ja sanoja säästelemättä. Uskon, että moni, joka tuntee elävänsä sairauden kanssa kuopassa, jossa kaikki keinot on jo koitettu, saa teksteistäsi voimaa uskoa parempaan. Minullakin vuosien sairaalakierre viimein katkesi, mutta siihen minulla, kuin sinullakin vaadittin se oma tahto ja päättäväisyys. Paranemista ei voi kukaan sanella, ei edes sh-yksikön gurut. Ei kaikkien toipuminen mene oppikirjojen ja tutkimusten mukaan samalla tavalla. Sehän minuakin yhteisessä hoitolaitoksessamme nyppi, kun kaikki potilaat puristettiin samaan muottiin ja mitään yksilöllisyyttä ei ollut. Siksipä minäkään en sieltä apua saanut, vaan piti kokeilla muuta. Nurinkurin tai ei, sinulla tuo "toipumisjärjstys" toimi, se on tärkeintä, sanoi kuka tahansa professori muuta. ;)
VastaaPoistaIhanaa ensimmäistä pääsisäispäivää aurinkoinen! <3
Kiitos, Nell! Olen onnellinen heidän puolestaan, joille tuo "valmismuotti" toimii. Mutta heidän kohdalla, joille ei, toivon niin potilailta kuin henkilökunnaltakin tuota Sinun asennettasi: sitten "pitää kokeilla muuta". Se asenteesi vie Sinut varmasti vielä pitkälle elämässä! :) <3
PoistaHei Ida! Kiitos blogistasi, löysin sen muutama kuukausi sitten ja olen lukenut nyt kaikki tähänastiset tekstisi. Olen saanut kirjoituksista paljon lisää ymmärrystä siitä, miten iso ja voimia vaativa prosessi syömishäiröstä toipuminen todella on. Minua on jäänyt kuitenkin mietityttämään hieman kriittinen suhtautumisesti saamaasi hoitoon ja erityisesti pakkohoitoon. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että hoidossa tulisi pyrkiä vapaaehtoisuuteen ja avohoitopainotteisuuteen - silloin kun se on mahdollista. Joissain tilanteissa tahdonvastainen hoito tuntuu kuitenkin hoitohenkilökunnan kokemuksen perusteella ainoalta vaihtoehdolta. Sinun kohdallasi osastojaksot eivät vaikuta olleen kovin hyödyllisiä parantumisen kannalta, ja ratkaisevimmat harppaukset ovat tapahtuneet kotona erityisesti isän tuen avulla. Olisiko sinulla jokin ajatus siitä, mistä lääkärit ja hoitajat olisivat voineet päätellä sinun pärjäävän kotona? Miten syömishäiriötä sairastavista voidaan erottaa ne, jotka eivät parane tai edes selviä hengissä ilman osasto/pakkohoitoa, ja keille siitä ei ole hyötyä? Vai oletko sitä mieltä, että koko pakkohoidosta tulisi luopua?
VastaaPoistaHyvää ja aurinkoista kevättä! :)
Hei Anonyymi!
PoistaMinä halusin osaltani vastata sinulle koskien pakkohoitoa vaikka suuntasit kysymykset Idalle. Ihan varmasti pakkohoito on paikallaan jaina välillä kun on kyse hengenvaarasta! Kysymys varmaankin on enemmän siitä, että miksi pakkohoidosta tehdään niin julmaa ja epäinhimillistä mm. ottamalla pois kaikki mahdolliset virikkeet millä kuluttaa aikaansa. Tai ottamalla pois kaikki henkilökohtaiset tavarat kuten omat vaatteet ja jopa kännykän (nim. omaa kokemusta tästä). Ei keskustella potilaan kanssa vaan ollaan jopa ilkeitä. Varmaan sitä pakkohoitoakin voisi toteuttaa ystävällisesti ja inhimillisesti. Ei hoitohenkilökunnan tarvitse olla ilkeä vain koska on kyse pakkohoidosta. Idan ja minun kokemat pakkohoidot ovat ainakin toteutettu hyvin rumasti. Ja tätä kokemustaan Ida varmaan just halusikin tuoda esille koska kyseessä on hänen hoidostaan ja miten hän sen koki henkilökohtaisesti. Toivotaan, että muilla on parempia kokemuksia siitä miten heitä on kohdeltu.
Kaikkea hyvää sinulle, tuntematon anonyymi!
Anonyymi, mielestäni esitit varsin aiheellisen kysymyksen. Omasta näkökulmasta sitä ei aina voidakaan tietää, kenelle minkäkinlaisesta hoidosta on hyötyä ja kenelle ei. Lisäksi mikäli sairauteen liittyy tiettyä kieroutuneisuutta, on se kenties tietyssä kohtaa jopa mahdotonta tietää.
PoistaOmalla kohdalla suljettu osasto sai aikanaan käänteen aikaiseksi. Jäi sellaiset muistot, että olin valmis tekemään mitä vain, ettei sinne olisi paluuta. Tästä seurasikin hyviä vuosia, joskin sairaus uusiutui myöhemmin, koska loppuviimein ne ongelmat eivät kadonneet, työntyivät vain sivuun.
Omassa työssä lastenkodissa on myös käytössä erinäisiä rajoitustoimenpiteitä, joista osaa voidaan tietyin osin verrata pakkohoitoon ja sen erilaisiin variaatioihin. Mielestäni työntekijänä avain on rohkeus kuunnella toisaalta nuorta, toisaalta hänen läheisiään. Harvoin jos koskaan yksikään työntekijä tuntee asiakkaan samalla tavalla kuin vanhemmat. Vaikka tietyt asiat on tehtävä, oli vanhemmat tai nuori mitä mieltä tahansa (tilanne esimerkiksi, jossa nuori on itselle tai toisille vaaraksi), mutta se, miten asia toteutetaan, sillä on mielestäni merkitystä. Idan tapauksessa hengenvaarallinen tila oli lähtösyy ja taatusti perusteltu, mutta kuten Katariinakin totesi, se mitä sen jälkeen tehtiin, se oli väärin.
En tiedä, vastasinko yhtään aiheeseen ja lisäksi kysymyshän oli Idalle, mutta heräsi tällaisia ajatuksia.
Hei! Kiitos mukavasta palautteestasi! :) Hyvä kun kysyit myös tätä suhtautumistani pakkohoitoon, sillä varmasti moni muu pohtii tekstieni pohjalta samaa! Saitkin jo kaksi hienoa vastausta, mutta kerron vielä vähän omista ajatuksistani....
PoistaEnsinnäkin: en vastusta pakkohoitoa. Ja kyllä, oli oikein, että minut siihen määrättiin. Olin niin nälkiintynyt, että tein kuolemaa, enkä pystynyt syömään. Kun ihminen tappaa omalla toiminnallaan itseään, eikä ymmärrä omaa tilannettaan, jonkun muun pitää ottaa ohjat käsiin. Kaikki muu on heitteillejättöä. Se, että minut laitettiin tilanteeseen, jossa minun oli letkun kautta tai ilman saatava ravintoa, oli oikein. Pakkohoidostani oli siis se hyöty, mikä siitä silloin pitikin olla: se pelasti henkeni sillä hetkellä.
Mutta, kuten edellisissä vastauksissakin kerrotaan, vastustan sitä tapaa, jolla pakkohoito kohdallani toteutettiin. Kuten Jenkin, tiedän minäkin myös työni kautta, kuinka lapset tarvitsevat rajoja ja rajoittamista. Niin myös vakavasti sairaat aikuiset. Rajoittavilla toimenpiteillä tulisi kuitenkin aina olla jokin syy ja tarkoitus kohteen parhaaksi. Se, että minulta kiellettiin osaston pianon soittaminen, kirjan lukeminen tai käsityöt pitkäksi aikaa silloin, kun kerroin niistä pitäväni, oli minusta tarpeetonta.
Silloinkaan, kun rajojen asettaminen on tarpeellista, rajoittaminen ei saisi koskaan sisältää tahallista tai tarpeetonta nöyryyttämistä tai muuta (henkistä) vahingoittamista. Se, että minulle tultiin haukkumaan perheenjäseniäni, kun luin lehteä sängyllä, oli minusta tarpeetonta. Ihmisarvon tulisi säilyä aina, riippumatta siitä, miten sairas ihminen on tai millaista hoitoa hän tarvitsee. Se, että hoitajat eivät suostuneet puhumaan minulle tai edes katsomaan minuun päin, kun pyysin apua, se oli minusta väärin. Eräs hoitaja kertoikin minulle ohjeistavansa muita, että heidän periaatteensa on, että he ovat mahdollisimman kovia. Tuota julmuutta minä vastustan.
Toinen asia pakkohoidossa, jota tulisi mielestäni arvioida tarkasti on sen kesto. Pakkohoito on aina raju toimenpide, eikä ihmisen vapautta tulisi rajoittaa yhtään pidemmäksi aikaa, kuin se on välttämätöntä (näin sanoo myös laki). Minä taisin tavata kerran tai kaksi noin 10 minuutin ajan melkein kahdeksan kuukauden aikana lääkäriä, joka virallisesti vastasi pakkohoidostani. Pakkohoitoni jatkui useita kuukausia senkin jälkeen, kun hengenvaarallinen tilani oli saatu korjattua. Ei, en ollut terve, mutta siihen taas ei voida pakottaa.
En näe, että pakkohoitoni pitkittäminen joudutti toipumistani, vaan päinvastoin, se alkoi kääntyä itseään vastaan. Minun hoidon vastustamiseni lisäsi oireiluani, ja pitkään jatkuneet nöyryytyksen kokemukset jättivät syvät haavat. Vasta, kun olin niistä haavoista parantunut, pystyin aloittamaan paranemisen. Vaikka pakkohoitoon ei kuuluisikaan tällaisia kokemuksia, on se aina vapauden riistämistä ja elämästä eristämistä, jotka vahingoittavat aina pitkään jatkuessaan jollakin tapaa ja johon täytyy olla vahvat perusteet.
Ja vielä näihin kysymyksiisi: "mistä lääkärit ja hoitajat olisivat voineet päätellä sinun pärjäävän kotona? Miten syömishäiriötä sairastavista voidaan erottaa ne, jotka eivät parane tai edes selviä hengissä ilman osasto/pakkohoitoa, ja keille siitä ei ole hyötyä?" Ehkä se ammattitaito tuo tähänkin vähän apuja, mutta ei välttämättä mistään. Ei ainakaan minun kohdallani. Mutta sen ei tulisi vaikuttaa päätökseen. Pakkohoito on aina äärimmäinen keino ja "kriisiratkaisu". Kun tehdään arviota pakkohoidosta, tulee arvioida potilaan senhetkistä tilannetta. Keltään ei voida riistää vapautta ja rajoittaa näin rajusti varmuuden vuoksi. Jos työssäni näen, että lapsi on hyppäämässä alas korkealta aidalta, huudan lujaa tai menen ottamaan lapsen kiinni akuutin tilanteen pelastamiseksi. Mutta ennaltaehkäisevät toimintatavat ovat ihan toisenlaisia.
Toivottavasti sait vastaukset kysymyksiisi. Hyvää kevättä Sinullekin, ja toivottavasti jäät lueskelemaan blogiani! :)
Kiitos kolmesta erittäin kattavasta vastauksesta! Minulta on tainnut osittain mennä ohi tuo tapa, jolla pakkohoitoa on Ida kohdallasi toteutettu, ja siksi suhtautumisesi on mietityttänyt. Tuntuu todella oudolta ja väärältä rajoittaa yllä kuvaamiasi harrastuksia, puhumattakaan perheesi arvostelusta. Nyt ymmärrän paremmin.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista....koska kirjoitin sen väärään paikkaan...
PoistaSamastuin tarinaasi osittain. Itsellänikin lopullinen toipuminen lähti käyntiin kolmannen sairaalajakson jälkeen, kun olin vajonnut kuoleman kieppeille. Mutta nyt paranen hyvää vauhtia joustavassa hoitomallissa kotona eläen normaalimpaa ja aina vain normaalimpaa elämää. -tässä hoitosuhteessa hoito lähtee kerrankin minusta ja minua kuunnellaan ja toiveeni ja tunteeni otetaan huomioon! Tämä on minun tieni ja tunnen, että se on se oikea tie joka johtaa minut vihdoinkin terveyteen!
VastaaPoistaOlet hyvä roolimalli muillekin parantuville. Ei kaikki parane saman kaavan mukaan, jokainen on oma yksilönsä ;)
Oi kuinka minulle tuli hyvä mieli kommentistasi! Upeaa, että olet löytämässä omaa tapaasi toipua ja hienoa, että Sinulla on ympärilläsi hoitohenkilökuntaa, joka tukee siinä Sinua! Paljon tsemppiä toipumisen polulle, se kannattaa kulkea! :)
PoistaSamat piirteet, jotka olivat tuhota sinut, olivat lopulta ne, jotka sinut pelastivat.
VastaaPoistaTuo hoitopaikan yksinäköisyys on myös itselleni ollut syy nostaa kytkintä. Mielenkiintoisen siitä tekee se, että tutkimustulokset siitä, minkälainen hoito on "parasta", eivät ole mitenkään yksiselitteiset. Tutkimuksia on moneen suuntaan ja niistä on kuhunkin systeemiin valittu omansa, tavalla tai toisella sopivat. Mutta se, auttaako se kaikkia - ei tod. Sairastunut on usein mustavalkoinen, mutta niin on kyllä hoitojärjestelmäkin, sokea rampaa taluttaa? Toki tuolla oli paljon hyvääkin ja toisille se on ollut "the käännekohta", mutta mielestäni on hyvä nostaa esille, että mikään ei ole niin yksiselitteistä. Itse en näe uhkailua kenenkään etuna, pelko voi olla hyvä renki, mutta huono isäntä.
Matka on ollut monimutkainen, mutta mikä ratkaisee, se että olet siinä. Kirjoitat tarinasi, ja itseasiassa jokaisena päivänä se tarina jatkuu.
<3
Kiitos Jen taas fiksuista sanoistasi tässä ja ylempänä! :) Luulen, että osa ongelmaa on siinä, että tarkkaan ei tiedetä syömishäiriöön sairastumiselle. Ei siis myöskään tiedetä, miten siitä parannutaan. Luulen, että kumpaankaan ei ole yhtä oikeaa vastausta. Tärkeää on, että jokainen löytäisi oman tapansa toipua, ja hoito pystyisi tukemaan siinä. Sain syömishäiriöosastolla myös paljon hyvää hoitoa, vaikka sitä leimasivatkin negatiiviset kokemukset suljetulta osastolta. Toivon niin hoitohenkilökunnan kuitenkin muistavan, että kun yksi keino ei toimi, ei luovuteta. Silloin ryhdytään etsimään ja luomaan uusia keinoja. Tähän ajatukseen palaan usein myös vaikkapa omassa työssäni. :)
Poista