Sairaskertomus osa 5: siellä missä ei ole valoa

Varoitan, että tämä tekstini käsittelee aikaa, jolloin voin kaikista huonoiten, eikä sen lukeminen välttämättä sovi kaikille. Esimerkiksi painomääriä ei mainita, mutta tekstini käsittelee heikkoa kuntoani ja ahdistustani. Kehoitan jokaista arvioimaan itse, saattaako tekstini vaikuttaa omaan vointiin haitallisesti, ja tarvittaessa jättää sen lukematta.

Muistan yhä elävästi sen joulun. Sen joulun, jota oli edeltänyt niin psyykkinen kuin fyysinen romahtamiseni. Jouluksi olin saanut vielä flunssan, joka vei heikosta kehostani sen viimeisetkin voimat.  En jaksanut enää nousta sängystäni, vaan huusin, tai pikemminkin hennolla äänellä kuiskasin isäni aamulla kantamaan minut olohuoneen sohvalle toiten joukkoon. Jouluaattomi kului siinä maaten, Nalle Puhia seuraten yhdessä isäni kanssa puoliunessa.

Jostakin, ehkä joulun ihmeestä, sain kerättyä voimia joulupöytään, ja samalla rohkeutta myös syödä vähän. Muistan laskeneeni katakarapuja ja näykkineeni uunijuureksia, jopa maistaneeni siskolta Marianne-karkkia, mistä tunsin ylpeyttä, ja mikä sai myös vanhempieni ja siskoni kasvoille varovaisen, huojentuneen hymyn.

Tuo joulu oli kuitenkin viimeinen hyvä hetkeni pitkiin aikoihin, sillä sen jälkeen sairaus sai minusta aivan täydellisen vallan. Jouluun asti olin syönyt vielä hyvin pienen, mutta pienen ateriasuunnitelman mukaan kuitenkin. Joulun vapaamman syömisen jälkeen ruokavalioon palaminen kuitenkin tuntui mahdottamalta, ja niin minä käytännöllisesti katsoen lopetin syömisen.

Samalla loppuivat myös vähäisetkin uneni. Aliravitsemustilani oli pahentunut niin paljon, ettei kehoni enää osannut, tai uskaltanut, levätä eikä uni tullut enää ollenkaan. Heikon fyysisen kuntoni vuoksi kukaan lääkäri ei kuitenkaan uskaltanut määrätä minulle unilääkkeitä.

Makasin yöt sängyssä sähköisen lämpöhuovan alla jokainen jäseneni jääkylmänä ja sinertävänä ja sydäntäni myöten jäässä. En jaksanut istua, saati kävellä olohuoneeseen. Yön pimeydessä minä vain valvoin ja rukoilin, rukoilin, että joku tai jokin minut tästä pelastaisi, että seuraavana päivänä pystyisin syömään. Ja jokainen aamu oli minulle yhtä karvas pettymys.

Unettomuus yhdistettynä syömättömyyteen vei täysin voimani Muistan, kuinka minun piti suunnitella jokainen vessareissunikin erikseen, sillä en jaksanut kävellä vastapäiseen kylpyhuoneeseen samalla kertaa kuin esimerkiksi kävin juomassa keittiössä. Suihkussa oli käytävä heti aamulla, sillä silloin minulla oli eniten voimia, ja senkin ajan isutuin enimmäkseen kylpyhuoneen kaakelilattialla. Väkisin halusin kuitenkin kiertää joka päivä koirani kanssa korttelin. Kesti puoli tuntia, ennen kuin sain puettua vaatteet ylleni, sillä istuin sängylläni ja vedin sukan kerrallaan jalkaani, niin paljon se olemattomia voimiani vei.

Ennen kaikka syömättömyyteni ja unettomuuteni kuitenkin saivat pääni sekaisin. Olin täysin apaattinen, jokainen ääni tuntui satuttavan minua, ja perheeni tuli kommunikoida kuiskaten. Vielä hetki sitten olin suorittanut yliopistolla kursseja erinomaisin arvosanoin ja ennätystahdissa, ja nyt ainoa älyllinen toiminta, johon kykenin, oli lasten värityskirjojen värittäminen ja piirrettyjen katsominen televisiosta. Loppuaikoina en kuitenkaan pystynyt edes menemään olohuoneeseen, sillä myös liian avarat, jollakin tavalla julkiset paikat saivat minut pelkäämään ja ahdistumaan.

Tunteistani en muista juuri mitään. Ne kai kuolivat tai jäivät jonnekin matkalle. Minusta tuli, kuten siskoni on kuvannut, täysin kylmä ja tunteeton. Sisälläni oli pelkkää mustaa, elämäni muuttui eloonjäämistaisteluksi seuraavasta hetkestä. Silloin tällöin sain kuitenkin silmittömiä raivokohtauksia ahdistuessani esimerkiksi rasvattoman jogurtin vuoksi. Silloin silmäni leiskuivat, eivätkä edes oma perheeni minua tunnistanut. Näin olen kuullut, itse en muista näistä tilanteista mitään.

Olin lipunut johonkin hyvin, hyvin kauas Elämästä ja itsestäni. Sinne, missä ei ollut enää mitään. Epätoivoisista rukouksistani, omista avunhuudoistani huolimatta en uskonut, että koskaan enää näkisin valoa. Ja värityskirjani ja piirrustukseni täyttyiväät ristinmerkeistä ja mustasta tuherruksesta.

<3: Ida