Ihana pinikretki kera Parhaan Ystävän

Ja ihanat kesäiset kokemukseni sen kuin jatkuvat. Reilu viikko sitten lauantaina suunnitelmani nimittäin muuttuivat yllättäen. Olin tuumaillut kotipäivää sauvakävelyn parissa, kun yllättäen puhelimeni kilahti iloisesti: Paras Ystäväni olisi tulossa Helsinkiin, ja kauan kauan odotettu tapaaminen olisi vihdoin mahdollinen!

Vaikka ennen tilanne olisi aiheuttanut sisälläni tunnemyrkyn, joka kaihoisasti olisi todennäköisesti päättynyt yksinäiseen liikkumiseen, ei nyt valintaani pitänyt miettiä kahdesti: tottakai lähtisin Ystävääni tapaamaan.

Päätimme tehdä pikniretken Suomenlinnaan. Lauttamatkalla muistelimme yhdessä hauskoja, jo melko kultarenunuksisia, koulumuistojamme. Niitä ihan parhaita opettajia, yhteisiä näytelmä (nolaus)projektejamme ja yhteisiä koulukavereitamme. Juttu luisti tuttuun malliin, ja olen varma, että vaikka koko yhteinen aikamme olisi kulunut lautalla, ei sekään olisi haitannut mitään.

Onneksi näin ei kuitenkaan ollut, sillä hieman sumusiesta ja tihkusateisestakin säästä huolimatta saimme Suomenlinnaan saapuessamme todeta sen olevan näin alkukesästä ehdottomasti kauneimmillaan. Sireenit tuoksuivat, kaikkialla oli vihreää ja samalla koko kevään, tai alkukesän, väriloisto kauneimmillaan. Vanhat linnarakennukset kehystivät saarta, merellä näkyi purjeveneitä, ja mukulakivet tuntuivat jalkojen alla. Ihmettelimme tuota kaikkea, ja yhtäkkiä katsoin sitä linssin läpi aivan toisin silmin. Se kaikki kauneus oli edessäni, ympärilläni, se kaikki niin kovin kaunis, jota en ennen olisi edes huomannut, tuntui nyt kauniimmalta kuin koskaan.

En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun minun omasta ehdotuksestani perustimme pikinikin vihreälle nurmikolle ja purimme eväät laukuistamme. Kesän ensimmäiset mansikat ja eväsleivät papereista pillimehuineen levittyivät ruudulliselle viltille. Enää ei ollut edes kylmä, ja aurinkokin pilkotti jostain pilven takaa.

Taisin tietää sittenkin: nyt olisi aika nauttia kesästä, ja naurun purskahdukset kaikuivat varmasti saaren toiselle puolelle yrittäessämme tiirailla sopivaa helluntaiheilaa olemattomasta valikoimasta. Se kaikki, rento loikoilu kesänurmella, herkulliset eväät, jotka kaikki kuuluivat minulle nyt niin luonnollisesti, kesän aloitus ja etenkin Paras Ystävä vieressä tuntui vain niin hyvältä. Yhtäkkiä siinä hetkessä oli kaikki, mitä sillä hetkellä tarvitsin.

Muistin taas sen, kuinka joskus olivat Ystävienikin tapaamiset olleet suorituksia, kuinka mieli harhaili, eikä niiden aikana rentoutuminen, puhumattakaan eväät olisi tulleet kysymykseenkään. Ja samalla kuitenkin unohdin sen. Sillä minä elin tässä, minä elin nyt. Muistojeni vuoksi enemmän kuin koskaan ja juuri siksi niin paljon tätä tässä arvostaen.

Palatessamme lautalla takaisin, riitti juttua vähintään saman verran kuin menomatkallakin. Torilla kiertelimme vielä kukkakojut ja ostimme toisesta kotiin viemisiksi mansikoita ja vadelmia. Samalla saimme huomata, kuinka tuolloin keskustassa ollut Samba-kulkue kiiltävine pukuineen, värikkäine höyhynineen ja raikuvine musiikkeineen kulki ohitsemme. Vaikka se tarkoittikin meille hieman pidempää lenkkiä kotimatkalle, ei sekään haitannut. Itse asiassa olisin voinut liittyä kulkueeseen ja pistää tanssiksi.

Ja niin minä pistinkin. Tuona päviänä tunsin hyppääväni Elämän tanssiin, ottavani osaa sen riemuun, ja hyppääväni siihen, täysin rinnoin ja naurua täynnä.

<3: Ida