Vääristyneestä maailmasta kauniiseen todellisuuteen

Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, olen viime aikoina ollut aikamoisessa muodonmuutoksessa. Olen ollut niin ripsien kuin hiustenkin pidennyksessä ja pohtinut jopa piilolinssejä. Samalla on mieleeni hiipinyt myös ajatuksia aitoudesta. Mikä ihmisessä on ylipäätään aitoa, jos enää hiuksetkaan eivät ole omia, ripset ovat muovia ja likinäköisyyskin tahdotaan piilottaa?

Jos terveen ihmisen näkökulmasta maailmassa on enää hyvin vähän aitoa, on sitä anorektisessa maailmassa vielä vähemmän. Pahinta tässä on se, että sairaus uskottelee sairastavalle, että tämä virheellinen todellisuus on totta. Toipumisen edellytyksenä on kuitenkin anorektisen valheellisen maailman rikkominen. Seuraavassa pohdin aitoutta anoreksiaan sairastuneen näkökulmasta, sitä miten monella tapaa anoreksiaa sairastavan maailman vinksalleen, ja miten aitous on kuitenkin mahdollista kaivaa esiin.

Anoreksia nimittäin vääristää todellisuutta monellakin tapaa. Ensinnäkin anoreksia saa oman tahdon vääristymään. Anoreksia uskottelee sairastavalle, että tämä haluaa juosta kaatosateessa jalat maitohapoilla, herätä aamuyöstä jumppaamaan, kituuttaa itseään syömällä pelkkiä vihanneksia tai olla yksin eristäytymällä omaan asuntoonsa. Kun sairauden ote on vahva, sairastava unohtaa oman tahtonsa ja näin ollen keskittyy kuuntelemaan vaihtoehtojen puutteessa sairauden tahtoa ja toteuttamaan sitä.

Sairaus saa siis oman tahdon vioittumisen lisäksi myös ajatukset vääristymään. Sairaus saa sairastavan ajatukset kiertämään kehää virheellisten ruokakäsitysten ja pakkotoimintojen ympärillä. Sairaus saa sairastavan liittämään painoon maagisia, terveestä ihmisestä käsittämättömä ajatuksia siitä, kuinka elämä olisi parempaa aina vähän laihempana.

Tähän ajatusten vääristymiseen kuuluu myös ennen kaikkea sairauden aiheuttama valtava ja kauhistuttava pelkojen määrä. Sairastava elää ikäänkuin jatkuvasti epätodellisten pelkojen maailmassa. Hän pelkää silmittömästi pienestäkin suupalasta johtuvaa lihomista, pienen määrän rasvaa leivällä kertyvän välittömästi kehoon tai aikataulujen muutoksesta johtuvaa kontrollin menettämistä.

Pelon lisäksi vakavasti anoreksiaan sairastavalla sumentuvat myös muut tunteet. Anorektinen maailma on nimittäin hyvin musta. Kaikkea tuntuu katsovan ikään kuin mustien sumeiden silmälasejen läpi. Kaikki positiiviset tapahtumatkin aiheuttavat enää vain negatiivisia tunteita ja stressiä, ja kaikki myönteiset tunteet katoavat maailmasta kunnes jäljellä on enää vain ahdistus. Pahassa aliravitsemustilassa tunteet kuolevat jo ihan sen vuoksi, että energiaa ei enää riitä edes tuntemiseen ja anoreksiaan sairastunut elää ikään kuin sumussa. Muistan edelleen ajan, kun olin todella huonossa kunnossa, ja kaikki tuntui pimeältä, voimien puutteessa en itkenyt enkä edes hymyillyt, saati nauranut. Ilokseni olen saanut huomata, että aliravitsemustilani lähtiessä korjaantumaan myös aidot tunteet ovat nousseet pintaan.

Maailmankuvan vääristymisen lisäksi anoreksia saa myös sairastuneen omakuvan vääristymään. Kaikkein selvimmin tämä näkyy ehkä oman kehokuvan vääristymisenä. Peilistä katsoo aina lihava tyttö, jolle aina jossain on liikaa, tai äärimmäisessä nälkiintymistilassa kehossa tuntuu olevan jotakin liikaa tai vähintäänkin riittävästi eikä tarvetta painonnousulle tahdo itse nähdä. Valitettavasti painon laskiessa kuva omasta kehosta ei kuitenkaan korjaannu, vaan pikemminkin päinvastoin. Niille, jotka kuvittelevat, että saavutettuaan tietyn painolukeman voisi olla tyytyväinen itseensä tai voidakseen aloittaa kunnollisen syömisen tahdonkin sanoa, että näin ei tule tapahtumaan, sillä painon laskiessa sairaus vain tiukentaa otettaan ja peilikuva valehtelee lisää ja tavoite hinautuu yhä alemmas ja alemmas. Olen  varoittava esimerkki tästä, ja onnistunut näännyttämään itseni useampaankin kertaa lähes hengiltä. Sairaudelle kun mikään nimittäin ei ole riittävästi.

Anoreksia vääristää kuitenkin käsitystä itsestä myös muulla tapaa kuin kehonkuvan osalta. Käsitys itsestä vääristyy nimittäin myös oman persoonallisuuden osalta. Sairaus saa itsen näyttäytymään kovin negatiivisessa valossa. Sairas imee jokaisen negatiivisen kommentin itseensä, sillä sairauden tavoitteena on itsetunnon mureneminen. Sairaus saa sairastavan tuntemaan itsensä vastenmieleiseksi ja pahaksi ihmiseksi, jolla ei pahimmillaan ole enää mitään itsearvoa. Tämä negatiivinen kuva itsestä pahentaa eristäytymisenkierrettä ja sairauteen yhä syvemmälle vajoamista entisestään.

Vaikka sairauden kuoren alla todellisuudessa onkin yhä sama ihminen, saakin sairaus myös ulkopuolisten silmin sairastavan persoonallisuuden muuttumaan. Sairastava muuttuu helposti ulkopuolisten silmissä itsekkääksi ja saattaa vaikuttaa jopa empatiakyvyttömyyttä. Kun on kovin kovin sairas ei nimittäin pysty nkemään mitään muuta kuin oman pahan olonsa ja omalta ahdistukselta ei riitä ajatuksia muille. Energiaa ei riitä toisten ajatteluun tai huomioimiseen, kun kaikki vähäinen energia kuluu henigissä selviämiseen. Myös minun kohdallani siskoni on käyttänyt sanaa "empatiakyvytön". Toisaalta myös esimerkiksi jatkuva miellyttämisen halu saatta voimistua itsen unohtuessa sairauden jalkoihin tai perfektionistiset piirteet korostua sairauden vaatimusten edessä. Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, että tällainen käytös ei ole aitoa, vaan sairaus on piilottanut alleen sairaan todellisen luonteen. Ainakin minä pidän itseäni pohjimmiltani hyvinkin empaattisena ihmisenä, ja kun sairaus on vähitellen alkanut hellittää otettaan, uskallan sen jo myöntääkin.

Itsetunnon murentuessa myös käsitys omista voimista vääristyy. Sairastava todella tuntee olevansa täysin voimaton sairautensa edessä, kyvytön tekemään tarvittavia muutoksia tai korjaamaan omaa tilannettaan. Tällaisessa tilanteessa sairastavaa eivät auta "ota itseäsi vain niskasta kiinni" -tyyliset kommentit. Jokaiselle sairastavalle tahdon kuitenkin muistuttaa, että Sinulla on lopulta se voima, jolla parempi tulevaisuus rakennetaan.

Toisaalta on kuitenkin hyvä myös ymmärtää se raja, missä omat voimat eivät yksin riitä ja milloin tarvitsee lisää ulkopuolista tukea, sillä sairaus saa myös tämän rajan hämärtymään. Sairastunut kuvittelee etenkin sairauden alkuvaiheessa usein, että pystyy milloin vain lopettamaan oireilunsa ja että muutos on kiinni pelkästään omasta päätöksestä. Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, että kyse on sairaudesta, jonka voittamiseen tarvitaan useimmiten hoitoa ja ulkopuolista tukea oman motivaation lisäksi.

Toisaalta sairaus saa myös käsityksen omista voimista vääristymään myös muulla tapaa. Sairaus uskottelee sairastavalle, että tämä on jollakin tapaa erilainen kuin muut. Varoittavista esimerkeistä huolimatta sairaus saa sairastavan tuntemaan itsensä kuolemattomaksi, ja syömishäiriöpeikko vakuuttelee, ettei sairastavalle itselleen voi käydä mitään pahaa. Tämä on ymmärrettävää, onhan sairauden tahto tuhota ihminen ja tällä keinoin sairastava jatkaa oireiluaan. Vaikka voimat olisi lopussa ja nääntyminen lähellä sairastava löytääkin itsestään uskomattomia voimia esimerkiksi pakkoliikkumiseen vaikka todellisuudessa keho on lähellä romahtamispistettä. Normaalit tunteet kuten väsyminen jäävätkin sairauden pahimmassa vaiheessa usein pois.

Kun sairaus vääristää todellisuutta, miten sitten erottaa aidot tunteet ja aito maailma sairaasta todellisuudesta? Kaikki lähtee uskoakseni liikkelle sairaiden ajatusten tunnistamisesta. Joillakin tieto tai asian käsittely voi auttaa esimerkiksi sairaiden ajatusten vääräksi todistamisessa. Minä olen saanut tukea paitsi keskusteluista hoitajani kanssa myös esimerkiksi lupa syödä -kirjasta, jossa esitellään faktoja syömisestä ja ruoan ja sen osien tarpeellisuudesta. Apuna voi käyttää myös sairaiden ja terveiden ajatusten erottamista esimerkiksi kirjoittamalla.

Kaikkein vaarallisimmiksi sairaat ajatukset muodostuvat kuitenkin siinä vaiheessa, kun ne alkavat ohjata toimintaa ja purkautuvat siis sairaudella oireiluna. Tämän vuoksi ajatuksiaan tulisi oppia kyseenalaistamaan jo ennen kuin ne aktivoituvat toiminnaksi. Tämän vuoksi, kun sairastavalle tulee jokin ajatus, etenkin jos se ohjaa pakottavasti toimintaa, esimerkiksi tarve lähteä lenkille, on hyvä pysähtyä miettimään, haluanko minä todella tätä vai anoreksia. 

Hyvä keino oman tahdon löytymiseen on myös pohtia, millaista toiminta ja arki oli ennen sairastumista. Sairaus tuo mukanaan monenlaisia toimintoja, kuten edellä kuvaamaani pakkoliikuntaa, joka ei välttämättä ole aitoa halua. Minä olen toipumisprosessini edetessä yrittänyt täyttää päiviäni yhä enemmän sellaisella toiminnalla, josta pidin ennen sairastumistanikin, kuten kirjoittamalla ja soittamalla.

Pitäminen onkin olennaista aidon todellisuuden tunnistamisessa. Tärkeää sairauden voittamisessa näenkin siis nautinnon kokemuksen. Todellista mielihyvää aiheuttava toimintaa tukee itseluottamusta ja sitä kautta oman aidon itsen löytymistä, vahvistumista ja näin ollen sairaudesta toipumista. Todellinen mielihyvä on kuitenkin erotettava sairauden luomasta hetkellisestä tyydytyksen tunteesta, kun onnistuu vältelemään syömistä tai juoksemaan itsensä näännyksiin. Todellinen mielihyvä on paljon pidemmälle kantavaa, se on sitä aitoutta. Minä saan mielihyvää paitsi harrastuksista myös esimerkiksi minulle tärkeiden ihmisten tapaamisesta.

Myös läheiset ihmiset voivat olla auttamassa tässä aidon itsen kaivamisessa sairauden alta. Minä olen esimerkiksi siskoni ja ystäväni avulla löytänyt monta minulle aidosti mielihyvää aiheuttavaa toimintaa, kuten vaateostosten tekemisen riemun tai näyttelyissä vierailun aiheuttaman mielihyvän. Läheiset ihmiset muistavat parhaimmillaan sairastavan jo ennen sairastumista ja voivat näin ollen auttaa sen saman ihmisen palauttamisessa tähän maailmaan. Kaikista tärkein asia, jonka läheiset ihmiset voivat tehdä on kuitenkin välittäminen. Perheeltäni ja isovanhemmilta saamani ehdottoman rakkauden voimalla olen alkanut uskoa, että se todellinen Ida todella kannattaa vielä kaivaa esiin sairauden syvästä suosta.

Tärkeää on myös ymmärtää, että aliravitsemustila jo sinällään aiheuttaa todellisuuden vääristymistä. Kun ei olen energiaa, ei ole aitoja tunteitakaan. Aliravitut aivot alkavat kiertää tuttuja aivoratoja ja sumentavat todellisuuden, ja esimerkiksi rasvan puute aiheuttaa ajatusten jumiutumista ja pakkoajatusten voimistumista. Myös vääristynyt kehokuva liittyy hyvin usein aliravitsemustilaan. Kaiken kaikkiaan voidaankin sanoa, että voimakkaassa aliravitsemustilassa sairastava usein on niin voimakkaasti sairauden syvässä suossa, että se ei anna ylipäätään edes mahdollista ajatusten käsittelyyn, joka kuten edellä totesin, on toiminnan muuttamisen ja aidon oman itsen löytymisen edellytys. Minäkin olen ollut niin sairas, että tunsin eläväni ikään kuin eri maailmassa, irrallisena todellisuudesta.

Terveellä ihmisellä voisi sanoa, että aitous on sitä, mikä tulee esiin ikään kuin itsestään, pakottamatta. Sairaus kuitenkin kätkee todellisuuden niin salakavalasti, että sen esiin kaivaminen vaatii kuitenkin sairaalta ihmiseltä siis työskentelyä, jatkuvaa itsensä ja omien ajatustensa kyseenalaistamista ja vaikeita valintoja. Tämä todella käy kokopäivätyöstä.

Toisaalta voidaan ajatella, että nykyihmisissä on myös muulta osin nykypäivänä paljon päälleliimattua. Hiustenpidennyksiini kuitenkin palatakseni kuitenkin totean, että mielestäni aitoutta ei voi mitata ulkonäköä katsomalla, sillä tärkein löytyy ihmisisen sisimmästä. Jos pitkät neonvihreät kynnet kuvastavat omaa persoonaasi ja ilmaiset nillää sisintäsi, ovat nekin muovista ja myrkyistä huolimatta aitoa Sinua. Ja sitä aitoutta kannattaa meidän ihan jokaisen vaalia. Sillä aito ihminen on kaunis, ja aitous on kaunista.

<3: Ida