Lintuna häkissä

Edellisessä aikuistumista käsittelevässä tekstissäni kerroin yhdistäväni aikuistumisen virheellisesti yksin jäämiseen ja yksinäisyyteen. Viimeisessä tapaamisessani hoitajani kanssa käsittelin asiaa hieman lisää, ja ymmärsin, kuinka loppujen lopuksi sairauteni on saanut ja saa minut kaikkein voimakkaimmin tuntemaan tuota pelkäämääni yksinäisyyttä. Seuraavassa pohdin anoreksiaan kuuluvan yksinäisyyden luonnetta ja sitä, miksi se on varmasti niin monelle anoreksiaa sairastavalle tuttu tunne sekä hieman sitäkin, miten tuota yksinäisyyden kehää voi lähteä murtamaan.

Kuten olen useissa edellisissä teksteissänikin todennut, syömishäiriöihin liittyy yleensä voimakkaasti eristäytyminen. Pahimmillaan tämä on omalla kohdallani johtanut jopa välien katkaisemiseen omien vanhempienikin kanssa ja lukkiutumiseen oman kotini ja lenkkipolun välille. Tällaiselle ihmisten välttelylle on moniakin syitä, joista jo ensimmäinen on se, että aikaa ja tilaa ei toisten ihmisten tapaamiseen tahdo löytyvän, kun kaikki aika mene ruokailuihin, niiden suunnitteluun ja pakkoliikkumiseen ja muuhun oireiluun, ja voimat sairauden kanssa kamppailuun.

Anorektiseen maailmaan ei siis tunnu mahtuvan muita ihmisiä. Muiden ihmisten tapaaminen saattaa tuntua jopa turhalta, eihän se palvele sairautta millään tavalla. Lisäksi sairastaminen, kuten sitä vastaan taistelukin, vie niin paljon henkisiä voimavaroja, ettei niitä riitä enää ihmisten tapaamiseen. Tällöin kaikki ylimääräinen, kuten ihmisten tapaaminen, aiheuttaa mielihyvän sijaan vain stressiä ja ahdistusta. Lisäksi anoreksia tietysti myös saa somaattisen voinnin niin huonoon kuntoon, että kaikki ylimääräinen tekeminen vaatii joskus jopa kohtuuttomalta tuntuvia ponnisteluja.

Lisäksi syömishäiriöihin etenkin alkuvaiheessa liittyy usein sairauden salailua ja piilottelua. Kun sairastunut tapaa muita ihmisiä, hänen täytyy jatkuvasti esittää ajattelevansa ja tuntevansa eritavalla kuin hän todellisuudessa ajatttelee. Omasta tilanteesta pitää antaa parempi kuva, kuin mikä se todellisuudessa on. Oma heikkous tai voimattomus pitää myös ehdottomasti pitää piilossa. Tällaisen kulissin ylläpitäminen on rankkaa, ja tällöin helpommalta ratkaisulta voi tuntua yksin jääminen.

Koska sairastavan itsetunto on usein huono, ja sairaus pakottaa sen entistä syvemmälle, saattaa sairastava myös ajatella jollakin tasolla, että ei ole ansainnut muita ihmisiä, heidän apuaan tai yhteistä hauskanpitoa. Vaikeassa vaihetta sairauttani minäkin syytin itseäni sairaudestani ja ajattelin, että tämän vuoksi minun kuuluu myös selvitä ongelmistani yksin. Tämä ei kuitenkaan tietysti pidä paikkaansa: olemme täällä toisiamme varten, eikä kenenkään tarvitse olla yksin.

Yksinjääminen onkin myös syytä erottaa itsenäistymisestä. Minä yhdistin pitkään itsenäistymisen eroon vanhemmistani ja yksin jäämiseen. Vasta viime tapaamisessamme hoitajani kanssa oikeasti ymmärsin, mistä todella on kyse. Ymmärrän nyt, että vaikka itsenäistyisinkin vanhemmistani, se ei tarkoita yksinjäämistä. Kuten hoitajani totesi, voin olla riippumaton muista, mutta silti liittynyt toisiin. Riippumattomuus ja itsenäistyminen eivät tarkoita esimerkiksi suhteeni vanhempiini hylkäämistä, vaan erilaisen suhteen muodostamista.

Kun sairastava sitten viimein uskaltautuu muiden ihmisten pariin, hänen yksinäisyytensä ei ympäröivistä ihmisistä huolimatta välttämättä väisty. Sairastava kokee olevansa sairautensa vuoksi seurassa jatkuvasti erilainen kuin muut. Hänellä ei ole enää samoja kiinnostuksen kohteita, hän täyttää vapaa-aikansa eritavalla kuin muut ja hänen ajatuksensa pyörivät erilaisten asioiden ympräillä kuin hänen ystäviensä.

Tämä erilaisuuden kokemus kärjistyy usein siihen, että sairastavalla on tunne, ettei kukaan voi täysin ymmärtää häntä ja hänen ajatuksiaan. Sairaan ihmisen ajatuksenkulkua ja sairauden luomia pakkoja ja tunnemylläkkää on kovin vaikea terveen ihmisen ymmärtää, ja toisen päänsisälle on mahdotonta sukeltaa, etenkin jos sairaus saa sairastavan salailemaan tilannettaan tai saa sulkeutumaan omaan kuoreensa, kuten se on minut saanut.

Sillä lopulta, kuten perheterapeuttini viime tapaamisessa osuvasti totesi, on yksinäisyydessä pohjimmiltaan kyse tunteesta, että muut eivät tavoita sitä, mitä tunnet tai koet sisällä. Tämän vuoksi ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi myös suuressa ihmisjoukossa. Joskus erilaisuuden kokeminen ja kokemus sitä, että kukaan ei ymmärrä jopa korostuu ihmisjoukossa. Ja tällöin voi tuntua helpommalta olla suosiolla yksin.

Yksinjääminen ja eristäytyminen ei ole kuitenkaan mikään ratkaisu ykisnäisyyden kokemiseen, vaan se on yksinäisyyden tunteelle ja sairaudelle luovuttamista. Siksi kehotankin kaikkia rohkeasti ihmisten pariin. Aluksi se voi pitkän eristäytymisvaiheen jälkeen tuntua vaikealta, ja siksi aluksi voikin olla helpompi esimerkiksi tavata kaikkein tutumpia ihmisiä. Myöhemmin elämänpiiriään on sitten hyvä laajentaa, kuten minä olen esimerkiksi laajentanut uusien harrastusten muodossa.

Kuten edellä totesin, pelkkä ihmisten seura tai fyysinen läsnäolo ei kuitenkaan välttämättä poista yksinäisyyden kokemusta, sillä kyse on henkisestä tunteesta. Omaa erilaisuuden ja yksinäisyyden kokemusta muiden seurassa voi kuitenkin poistaa niinkin yksinkertaisella asialla kuin jakamalla. Jos tuntuu, että muut eivät ymmärrä sinua, selitä. Kerro tuntemuksistasi, jaa omia kokemuksiasi, tuntemuksiasi, paloja itsestäsi. Ja usein huomaat, kuinka et olekaan aivan niin yksin omien ajatustesi kanssa, kuten olet joskus saattanut kuvitella, kuten minäkin olen esimerkiksi saanut tämän blogini kautta niin monesti todeta.

Usein sellaiset ihmiset, jotka ovat kokeneet saman, ymmärtävätkin parhaiten toisiaan. Alkoholistit ovat käyttäneet jo pitkään vertaistukiryhmiä, mutta yhtälailla syömishäiriötä sairastavat voivat hyödyntää saman kokeneiden yhteyttä. Minä olen saanut teidän lukijoiltani korvaamattoman arvokasta vertaistukea. Olen tuntenut, että minua on ymmärretty, ja olette omalla esimerkillänne rohkaisseet minua eteenpäin. Parhaillaan vertaistuki tarjoaakin toivoa; tuo selvisi, minäkin voin selvitä. Sairauden luonteesta johtuen sairastavien on syytä olla varovainen toisten sairastavien seurassa, jotteivat he päinvastoin pahenna toistensa tilannetta.

Vaikka sairaus olisikin sama, jokaisen historia ja kokemus on kuitenkin erilainen. Siksi onkin tärkeää ymmärtää, että kukaan ei voi koskaan ymmärtää toista täysin. Jokainen on oma yksilönsä, eikä kukaan voi koskaan täysin matkustaa toisen sisimpään. Mutta tämä asia meidän jokaisen on hyväksyttävä, oli sairas tai terve, ja silti omastaan voi paljon jakaa, ja saada samalla saada takaisin, jos vain uskaltaa sen rohkean askeleen ottaa.

Tästä johtuen, että jokainen on oma yksilönsä, on tärkeää oppia olemaan myös itsensä kanssa. Yksin olemisen ei välttämättä tarvitse nimittäin tarkoittaa jatkuvaa yksinäisyyttä. Ihminen, jonka itsetunto on hyvä, viihtyy myös itsensä kanssa. Minä osaan jo nauttia omasta rauhasta ja kerätä siitä voimia. Valitettavan usein oman itsensä hyväksymisessä ja rakastamisen läksyssä on monella sairastavalla kuitenkin opittavaa, ja siksi myös yksinoleminen voi tuntua kurjalta.

Yksinolemisen miellekkyyyttä voi lähteä parantamaan tekemällä asioita, joista nauttii. Tällöin yksinäisyys unohtuu, voi oppia tuntemaan itseään ja sitä kautta itsetuntoaan kasvattamalla myös pitämään itsestään ja yksinolemisesta. Minä nautin esimerkiksi kitaran soittamisesta ja kirjoittamisesta. Mistä asioista sinä saat mielihyvän kokemusta?

Kuten hoitajani kuvasi minulle, on anoreksia kuin linnun häkki, täynnä yksinäisyyttä. Ja kuten hänkin minulle totesi, olen onneksi jo puomilla valmiina pyrähtämään lentoon. Olen oppinut jakamaan asioita, olen tullut avoimemmaksi ja viihdyn niin muiden kuin itsenikin kanssa. Vielä minä pyrähdän orreltani lentoon, jätän kylmän häkkini taakse, ja liityn samalla suurempaan lintuparveen.

<3: Ida