Sairaskertomus osa 2: mistä kaikki sai alkunsa

Tämä tekstini on jatkoa aloittamalleni sairaskertomukselleni, jonka kirjoittamisen aloitin kesällä. Monen monta tekstiä onkin mahtunut tähän väliin -kaikenlaista kun on ehtinyt elämääni mahtua. Mutta tässä nyt olisi vihdoin teille, jotka jäitte ensimmäisen osan jälkeen odottamaan jatkoa, siis toinen osa sairaskertomuksestani, olkaapat hyvät!

Edellisessä sairaskertomusta koskevassa tekstissäni kirjoittelin niistä tekijöistä, jotka altistivat minut sairastumiselle. Vaikka juuret ovat pitkät, syömisellä oireilu alkoi minulla varsinaisesti vasta lukiossa. Mitään tarkkaa ajankohtaa tai päivää en osaa sille sanoa, sillä sairaus, se saapui elämääni kavalasti ja vaivihkaa. Vähitellen, mutta sittenkin niin kovin varmasti se valtasi minut syleilyynsä ja puhalsi voimat pois minusta. Pikkuhiljaa, mutta sittenkin liian myöhään, heräsin huomaamaan, kuinka oma tahtoni ja oma korntollini olikin siirtynyt pois minulta sairauden käsiin.

Ensimmäisenä sairaus näkyi kohdallani pitkinä suunnitelmina, erilaisina ruokailuun ja liikkumiseen liittyvinä listoina ja kieltoina, jotka valtasivat ajatukseni ja päiväkirjamerkintäni. Hain epötoivoisesti kotnrollia sisälläni vallitsevaan pelkoon ja kaaoksen tunteeseen kehittelemällä itselleni sääntöjä, joiden avulla hallita syömistäni -ja sitä kautta elämääni.

Tämän valheellisen kontrollin tunteen kautta tavoittelin myös valtaa omaan kehooni. Pelkäsin myös siinä havaitsemiani muutoksia kohti naisellisempia muotoja. Olin aina ollut hoikka, jopa omasta mielestäni liiankin laiha, ja vaikka kauneusihanteeni oli omaa vartaloani huomattavasti naisellisempi, aiheuttivat siinä tapahtuvat muutokset minussa hämmennnystä, olinhan tottunut liittämään kehooni vain kommentteja laihuudestani. Päätin itsepintaisesti pysäyttää tuon kehoni kehittymisen kohti jotakin, jonka koin vieraaksi, joka ei tuntunut omaltani. Muistan ajatelleeni, että ainakin yksi asia saisi pysyä, yhden asian elämässäni olisi kaikessa muutoksen ristitulessa lähestyvän aikuistumisen kynnyksellä säilyttävä muuttumattomana, ja se olisi oma kehoni. Se olisi minun, ja sille minä saisin tehdä mitä vain. Sen minä pitäisin mieleni tasolla, sillä minä erottuisin muista.

Ulkopuolisille ensimmäisiä merkkejä syömsihäiriöstäni olivat varmasti kyvyttömyyteni lounastaa koulun ruokalassa. Kun ennen raikui iloinen nauruni läpi koulun ruokalan varmasti aina käytäville saakka, eristäydyin minä nyt läksykirjojeni kanssa koulun kirjastoon tai käytäville ystävieni siirtyessä syömään koulun ruokalaan. Hiljaa ja yksin, lopen väsyneenä, voimattomana ja nälkäisenä. Näinä hetkinä saapui elämääni myös toinen kutsumaton vieras: yksinäisyys. Tunsin olevani pohjattoman yksin, sillä tunsin, että minulta oli kielletty jotakin, joka yhdisti muun ystäväpiirini -siitäkin huolimatta, että todellinen erottaja olinkin minä itse ja sairauteni.

Alkuvaiheessa sairauteeni liittyi kuitenkin hyvin voimakkaasti oiredeni salailu ja piilottelu. Koin sairauteni häpeälliseksi, ja toisaalta sellaiseksi, jonka halusin pitää vain itselläni, sillä niin paljon kuin kaikkkea sen tuomaa vihasinkin, pelkäsin myös samaan aikaan sitä, että se vietäisiin minulta pois. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, minä tarvitsin tuota kontrollikeinoani, minä tarvitsin oman syömishäiriömaailmani, enkä ollut valmis siitä luopumaan.

Pitääkseni sairauteni siis piilossa muilta, kävin joskus jopa näön vuoksi syömässä koulun ruokalassa, vain osoittaakseni muille, ja ehkä kuitenkin ennen kaikkea itselleni, siihen pystyväni ja kuuluvani joukkoon. Koulun lihapullien ja perunoiden jälkeen vietin vieläkin yksinäisempiä hetkiä koulun vessassa oksentaen epätoivoisesti ulos kauhuani. Pukeuduin myös säkkimäisiin vaatteisiin, joihin kätkin kehoni, ja jotka samalla kuvastivat suurta alakuloani ja pohjatonta yksinäisyyden tunnettani.

Kaiken salailun keskellä yritin pitää minulle tärkeästä ystäväpiiristäni kiinni kynsin ja hampain, mutta sairaus vei minua koko ajan kauemmaksi heistä. Perheelleni en puhunut ongelmistani mitään, ja kehityin taitavaksi valehtelijaksi ja manipuloijaksi.

Lopulta tarve sairastaa omassa rauhassani nousikin kaiken yläpuolelle. Tartuin mahdollisuuteen muuttaa omilleni, ja vaikka syynä olivat tietysti myös jokaisen nuoren halu ja tarve itsenäistyä, oli päätöstäni sanelemassa sairauteni.

Tuo omilleni muutto olikin kaikkea muuta kuin oma päätös ja ajankohdaltaan pahin mahdollinen. Samaan aikaan, kun pelkäsin aikuistumista ja itsenäistymistä, halusin salailla sairauteni. Koin myös niin voimakasta pelkoa yksin jäämisestä ja perheestäni irtautumisesta, että en nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin riuhtaista itseni sitä päin kerralla, mennä pelkoani kohti. Nyt tai ei koskaan, muistan ajatelleeni, ja syöksyin päin liekkejä, toivoen sillä tavalla pitäväni jollain tavalla pakenevan kontrollin itselläni.

Omassa asunnossani oireiluni sai minusta täysin vallan. Päällimmäisenä muistan omassa asunnossani elelemisestä syvän häpeän, itseinhon ja pohjattoman väsymyksen, sekä tietysti jo tutuksi tulleen vieralaiseni yksinäisyyden. Ajatukseni täyttyivät ainaisista lupauksista -lupauksista, joita saneli vuoroin sairaus ja sen vaatimukset otteen tiukentamiseen entisestään, vuoroin se järjen ääni, joka epätoivoisesti yritti pysäyttää pysäyttämättömän.  Juoksin ulkona tunteja yksin, kituuttelin pitkiä aikoja syömättä, ja elin ruokakaupan ja kotini välillä. Tuolloin sairauteeni liittyi myös ahmiminen ja oksentaminen, joka ei missään muussa vaiheessa ole kuulunut sairauteni kuvaan. Purin tuohon posliinijumalaani pohjatonta tyhjyyttäni, tarvettani rangaista itseäni ja tietysti huutavaa nälkääni.

Eristäydyin siis omaan asuntooni sairastamaan. Yksin, niin tavattoman yksin. Lukuisista vanhempieni yhteydenottoyrityksistäni huolimatta, en vuoden aikana tavannut juurikaan edes perhettäni. Pelkäsin suunnattomasti, että paljastuisin, ja pelkäsin, että ikäväni kotiin, ikäväni turvaan ja Elämään kasvaisi noiden tapaamisten myötä liian suureksi.

Kävin siis koulussa, tunnollisesti yhä heikkenevistä henkisistä voimavaroistani huolimatta, ja sen ulopuolella tapasin vain oikeastaan Parasta Ystävääni. Ja hyvä, että tapasinkin, sillä tuo Ystäväni, jota yhä Parhaaksi sellaisekseni kutsun, hän piti minut kiinni elämässä.Teimme kahdestaan pitkiä kävelylenkkejä yhdessä, ja puimme yhdessä niin ongelmiani kuin kaikkea maailman ja taivaan väliltä. Olen ikuisesti kiitollinen parhaalle Ystävälleni, joka jaksoi Suurilla korvillaan kuunnella minua, tukea minua sitäkin Suuremmalla sydämellään, ja samalla antoi minulle kuin henkistä tekohengitystä.

Olimme kuitenkin vielä nuoria, ikämme puolesta ehkä aikuistumisen kynnyksellä, mutta todellisuudessa vielä lapsia kumpainenkin. Oli selvää, ettei toinen jaksanut minua kannatella loputtomiin, vaan tarvitsin, tai itse asiassa tarvitsimme kai molemmat, aikuisen tukea ja apua. Niinpä, kun itsepintaisesti yhä kieltäydyin kertomasta mitään omille vanhemmilleni, johtuen suunnattoman tarpeesta suojella Rakkaimpiani, päätyi Ystäväni kertomaan tilanteestani läheiselle opettajallamme.

Tuo opettaja otti ensi kertaa aikuisena vastuun tilanteestani, ja vaikka tilanne ahdisti häntäkin varmasti paljon, hän paitsi ohjasi minut osaavimpiin käsiin hoitoon, myös auttoi minua henkilökohtaisesti aivan valtavasti. Käytimme tunteja ja tunteja jutellen yhdessä hyppytunneilla, vaihtelimme kirjeitä ja sähköposteja. Silloin ensi kertaa pitkiin aikoihin tunsin, että minusta todella välitetään ja pidetään huolta, minulla oli elämässäni aikuinen johon tukeutua. Tuo opettaja herätti siis taas henkiin sen turvan tunteen, joka minulla oli aina lapsuudessani ja nuoruudessa omilta vanhemmiltani ollut, mutta jonka sairauden yksinäisyys, eristäytyminen ja pelko olivat kätkeneet alleen. Ja olenkin varma, että tämä tunne esti lopullisen romahdukseni vielä tuossa vaiheessa.

Lienee kuitenkin selvää, ettei aineenopettaja voinut määrättömästi minua henkilökohtaisesti tukea, eikä koskaan korvata täysin elämäni tärkeimpiä aikuisia: omia vanhempiani. Kun sitten hoitokuvioni monimutkastuivat edelleen, ja yhteisten keskustelujemme kautta aloin itsekin ymmärtää olevani sairas, päädyin monen mutkan kautta avautumaan asiasta vanhemmilleni. Mutta siitä sekä ensimmäisistä hoitokokemuksistani kerron seuraavassa sairaskertomukseni osassa.

<3: Ida