Punaisten housujen tarina

Eilen aamulla tehdessäni lähtöä kaupungille parasta ystävääni tapaamaan mietin, olisiko nyt aika, uskaltaisinko jo. Monta kertaa olin jo aiemminkin noiden samojen kysymysten äärellä avannut vaatekaappini ja tuijottanut punaisen oransseja housujani silmästä silmään. Ja yhtä useasti olin kuitenkin lykännyt niiden kohtaamista ja sulkenut kaappini turvautuen varmempiin valintoihin. Mutta vihdoin koitti se päivä, kun uskalsin nämä väripilkut kaapista kaivaa sovitettavaksi.

Housut ovat alunperin vuosia sitten siskoni minulle ostamat aikaan, kun musta kauteni alkoi olla ohitse, ja aloin yhä enemmän ja enemmän kaivata värejä myös vaatetukseeni. Pienestä koostaan huolimatta ne kuitenkin huonoimpina aikoina roikkuivat inhottavasti päälläni, ja vain korostivat entisestään riutunutta olemustani. Ja tämän havainnon tehtyäni tunsin häpeää, jonka takia ovat nämä housut jääneet vuosiksi kaappiin odottamaan sitä oikeaa hetkeä.

Ja kun vihdoin nyt se hetki koitti, että uskalsin housujani sovittaa, sain havaita, että ne istuivat kuin istuivatkin päälleni, tuntuivat juuri sopivilta, eivät roikkuneet, mutta eivät puristaneetkaan. Ne myötäilivät takamukseni ja jalkojeni muotoja ja asettuivat päälleni kuin ne olisivat minulle tehdyt. Kerrankin sain tuntea, kuinka jokin vaate oikeasti sopi minulle! Ja tähän en osaa todeta muuta kuin: Voi sitä onnen määrää!

Kyyneleet melkein nousivat silmiini, kun katsoin itseäni peilistä. Ja ei, tämä tunne ei ollut ahdistusta, ei itkua Mörön syyllistämisen edessä, ei painonnousun aiheuttamaan epätoivoa tai tyytymättömyyttä muuttuvan kehooni. Se oli kaikkea muuta. Se oli puhdasta onnea.

Ensimmäistä kertaa tunsin todella onnea myös toipumiseni edistymisestä tällä saralla, siis painonnousemisen näkökulmasta katsottuna. Tunsin ylpeyttä itsestäni, siitä kuinka olen pystynyt taistelemaan itseäni tällä vaikealla tiellä määrätietoisesti eteenpäin Mörön vastustuksista huolimatta.

Minulla kesti nimittäin pitkään hyväksyä se tosiasia, että anoreksiasta ei voi parantua ilman painonnousua. Ajattelin jollakin tavalla pystyväni elämään normaalia elämää, ja pysymään silti vakavassa alipainossa. Tuo kaikki oli kuitenkin valhetta. Valhetta, jonka avulla yritin epätoivoisesti vältellä kohtaamasta suurinta pelkoani ja sitä ahdistusta, jonka painonnousu minulla aiheutti. Nyt olen ymmärtänyt, että kehon toimintojen kannalta, siis voidakseen hyvin ja pystyäkseen edes ajattelemaan kunnolla, on painon normalisoiduttava, ja juuri tuo pelon kohtaaminen olisi yksi tärkeimmistä avaimista Mörön voittamiseen.

Kun sitten katsoin housujeni korostavan pikkuhiljaa esiintyöntyviä takamukseni muotoja ja jalkoihini muodostuvia lihaksia tunsin itseni kauniiksi, ja jälleen astetta itsevarmemmaksi. Ja tämän ihanan tunteen myötä aloin hymyssä suin haaveilla shoppailureissuista, uusista ihanista vaatteista, siitä kuinka työntäisin lastenkokoiset vaatteeni pysyvästi jätesäkkiin ja kärräisin kierrätykseen ja ostaisin tilalle mitä ihanimpia nuoren aikuisen naisen vaatteita. Sillä vaikka, kuten olen kirjoittanut, on jaksamiseni ja kehoni normaali toimiminen minulle painoni nousemisessa tärkeintä, niin kyllä, olen nainen, eivätkä ulkonäkökysymyksetkään ole minulle täysin yhdentekeviä.

Mutta kaikesta tästä huolimatta kaikkein tärkeintä minulle oli, että housuja sovittaessa tiesin toimineeni oikein. Ne olivat minulle konkreettinen merkki siitä, että olen kohdellut itseäni hyvin, olen pitänyt itsestäni huolta, ja olen joka päivä lähempänä terveyttä. Ja tuona päivänä peilin edessä sinetöin päätökseni: tätä kehoa ei riudutettaisi enää ikinä.

<3: Ida

Ps. Pahoittelut huonosta kuvasta ja teinipeili-posetuksesta, mutta pointtini kaiketi välittyy!