Niin kauan kuin on elämää...

Viime viikolla perhetapaamisessa minulta kysyttiin, miten syömishäiriötä tulisi mielestäni hoitaa. Tähän vaikeaan kysymykseen vastatessa pidin olennaisena kolmeen eri osatekijään panostamista. Ensinnäkin anoreksiaa sairastava tarvitsee tukea konkreettisesti ruokailuihin. Ravitsemuskuntoutuksen lisäksi tarvitaan aina lisäksi myös psyykkistä tukea, jotta sairauteen, sairaudesta luopumiseen ja paranemiseen liittyvä muutos ja siihen kuuluvat tunteet olisi mahdollista käsitellä. Kolmantena tekijänä pidän tärkeänä syömishäiriöstä toipumisen tukemisessa toivon ylläpitämistä. Tällä tarkoitan uskoa itseen sekä siihen, että anoreksiasta kannattaa ja on mahdollista toipua. Seuraavassa kirjoituksessa paneudun tähän viimeksi mainitsemaani toipumisen osaan.

Toivon ylläpitäminen sairastaessa ei sen tärkeydestä huolimatta ole nimittäin helppoa. Anoreksiapeikko yrittää jatkuvasti vakuuttaa sairastavaa siitä, että kaikki toivo on mennyttä, sillä paraneminen tuntuu niin kaukaiselta ja ylivoimaiselta ja toisenlaista elämää saattaa olla jopa vaikeaa kuvitella. Vaikka sitten tapaisikin muita, jotka ovat sairaudesta toipuneet tai lukisi toipumistarinoita, nimenomaan omalla kohdalla toipuminen koetaan mahdottomana. Lisäksi sairaus yrittää vakuutella, että tilanne jatkuu samanlaisena joka tapauksessa, eli että siihen ei voi itse vaikuttaa, ja antautuu tällöin sairauden vietäväksi. Lopulta taustalla on murentunut itsetunto, joka saa sairastavan uskomaan, että tämä ei ole edes ansainnut parempaa elämää tai toivoa.

Vaikeuksista huolimatta toivostaan ei koskaan kuitenkaan kannata luopua. Toivo nimittäin auttaa rakentamaan unelmia. Vain uskomalla toisenlaiseen tulevaisuuteen, on madollista luoda tulevaisuuden suunnitelmia. Ja näistä unelmista saa lisää motivaatiota. Kun tietää, mitä tavoittelee, kun ylipäätään näkee jotain tavoittelemisen arvoista tulevaisuudessa ilman sairautta, on sairaudesta helpompi päästää irti.

Toivo ja positiiviset ajatukset antavat myös uskoa omaan onnistumiseen. Jos on jatkuvasti kovin alakuloinen, minkä olen myös itse kokenut, on vaikea nähdä ulospääsyä tilanteesta. Tämä usko omaan onnistumiseen on olennaista, sillä lopulta parantuminen on kiinni vain ja ainoastaan sairastavasta itsestään, ja omaan onnistumiseen uskominen auttaa tekemää positiivisia, terveyttä tukevia tekoja ja valintoja. Ja nämä teot ovat niitä, jotka ratkaisevat, eivät pelkät kauniit ajatukset.

Kun sitten kykenee tekemään oikeita valintoja ja sammuttamaan anoreksian ääntä, saa tuntea aitoja onnistumisen kokemuksia. Nämä onnistumisen kokemukset lisäävät sairastavan itseluottamusta. Itseluottamuksen kasvattamisen näenkin yhtenä tärkeimpänä tekijänä toipumisen tukemisessa. Itseluottamus antaa nimittäin rohkeutta tehdä lisää positiivisia tekoja, jolloin syntyy positiivinen onnistumisen kehä. Tällöin posiitiiviset teot ja itseluottamus lisäävät rohkeutta päästää irti sairaudesta. Ja pikkuhiljaa sairaudesta irtipäästäminen tekee niiden toivottujen unelmien toteuttamisesta mahdollista.

Miten toivoaan sitten voi ylläpitää vaikeina, epätoivoisiltakin tuntuvina hetkinä? Ensinnäkin onnistumisen hetkinä olisi hyvä painaa tarkalleen mieleen se tunne, jopa kirjoittaa ylös asiat, joissa on onnistunut. Tällöin vaikeana hetkenä voi muistella menneitä onnistumisia, joista saa voimaa kohdata uusia haasteita.

Sitä toivon ylläpitäminen nimittäin edellyttää: itsensä haastamista. Näitä haasteita ja tavoitteita tulevaisuuteen kannattaa toipumisvaiheessa ryhtyä ihan tietoisestikin rakentamaan. Sairaista tavoista luopuminen vaatii aina itsensä ylittämistä, mutta vain sitä kautta on mahdollista saavuttaa pystyvyyden tunnetta, eli uskoa ja toivoa. Tämän vuoksi toivoa voikin ylläpitää parhaiten tekemällä positiivisia, terveyttä tukevia tekoja. Tämä ei tarkoita välttämättä sairaudesta luopumista kerralla tai mitään maailmaa mullistavaa, jo pienet valinnat arjessa auttavat tukemaan uskoa itseen ja omiin kykyihin. Jokainen tietää itse omat rajansa, ja millaisiin muutoksiin on valmis ja kykenee, mutta jokainen pienikin askel oikeaan suuntaan on tärkeä.

Toivon ylläpitämisessä myös läheisillä ihmisillä on tärkeä rooli. Kun olo tuntuu epätoivoiselta, tulisi jokaisella sairastavalla olla joku läheinen tai muu luotettava ihminen, esimerkiksi hoitohenkilökunnasta, joka voisi ylläpitää toivoa. Usein läheiset näkevät toipumisen edistymisen ulkopuolelta paremmin kuin sairastava itse, joka vaatii itseltään usein paljon, ja voivat muistuttaa jo saavutetuista tärkeistä etapeista paranemisen polulla. Itselleni esimerkiksi perheeni tuki on ollut tässä suhteessa korvaamattoman tärkeää.

Toivoa voi saada myös vertaistuen avulla. Erityisesti toisten vaikeasta tilanteesta selvinneiden tarinat antavat uskoa myös itseen: jos tuo onnistui, miksen onnistuisi minäkin? Minulla erään teistä lukijoistani toipumistarina pitkän sairastamisen jälkeen on ollut niin vaikuttava, että olen saanut siitä valtavasti voimia ja uskoa omaan paranemiseeni. Myös muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien sairastavien jakamat pienet onnistumiset ovat rohkaisseet minua oikeisiin valintoihin. Lisäksi seuraan aktiivisesti muutaman muun sairastavan blogia, ja erityisesti yksi on antanut minulle toivoa joka viikko kirjoituksillaan. Toivon, että jollekin teistä lukijoistani tämä minun blogini ja jakamani onnistumisen kokemukset antavat toivoa.

Lopuksi on tärkeää muistuttaa vielä vanhasta mietelauseesta: toivoa on niin kauan kuin on elämää. Vaikka se on kauniisti sanottu, se ei ole pelkkää sanahelinää, vaan pitää täysin paikkaansa. Meillä jokaisella on mahdollisuus nousta, on suo sitten ollut kuinka pitkä tai syvä tahansa. Ja minä olen vielä joskus meille kaikille siitä hyvä esimerkki. Sitä, mitä reittiä polkuni kulkee ja milloin määränpääni saavutan, en vielä tiedä. Mutta päämäärä on tärkein. Ja sinne pääsemisen suhteen en aio koskaan menettää toivoani. Älä menetä sinäkään.

 

 

 

 

<3: Ida