Minä itse!

Olen tottunut siihen, että minua on patisteltava kaikkiin muutoksiin ylöspäin ruokavaliossa ja ainakin voimaakkaasti tuettava jokaiseen ylimääräiseen suupalaan. Kaikki muutokset ovatkin koko sairauteni ajan olleet minulle erityisen vaikeita, ja olen pyrkinyt kynsin ja hampain aina pitämään kiinni vanhasta. Voisin sanoa, että isäni on toiminut tässä suhteessa kotihoidossa muutosten moottorina, jotta olen päässyt eteenpäin.

Tänään aamupalapöydässä isäni kuitenkin kysyi minulta, otammeko käyttöön lisäyksen aamupalalle. Menin hetkeksi aikaa hämilleni. Minunko pitäisi tehdä tuo valinta, haluanko lisää ruokaa vai en? Eikö minun roolini ole vain alistua voimakkaamman tahdon alla, eli antaa joko periksi isälleni, joka kannattelee tervettä puolta, tai sairaudelleni?

Nyt kuitenkin jouduin tekemään valinnan itse. Jouduin siis itse neuvottelemaan sairauden kanssa, valitsemaan sairaan ja terveen puoleni väliltä. Ja miten minä valitsin? Minä valitsin sairauden vastustamisen, ja kiltisi lusikoin raejuustolisää puurooni.

Tajusin samalla hetkellä jotain tärkeää. Minun itseni on tehtävä valinnat omassa elämässäni. Kukaan muu ei voi syödä puolestani, kukaan muu ei voi parantua puolestani. Joka päivä joudun lukuisiin valintatilanteisiin, joissa minun on tehtävä tämä tärkeä päätös, jätänkö ruokaa lautaselle vai en, huijaanko syömisissä, teenkö pidemmän kävelylenkin ja niin edelleen. Edellä kuvailemani päätökset on minun itse tehtävä. Jokainen oikea valinta on tärkeä. Sillä lopulta myös parantumiseni tulee olla oma valintani, muuten se ei onnistu.

Olen nimittäin ollut myös tilanteessa, jossa minua on pakotettu eteenpäin eikä syöminen kirjaimellisesti ole ollut oma valintani. Tämä on johtanut siihen, että olen pitänyt yhä tiukemmin kiinni sairaudestani ja vastustanut hoitoa. Tässä piileekin nähdäkseni anoreksian hoitamisen vaikeus. Usein anoreksiaa sairastavan mielessä vallitsee nimittäin ristiriita, toisaalta kaipaa tervettä elämää, mutta tisaalta toipuminen pelottaa. Nähdäkseni hoito ei useinkaan tehoa siinä vaiheessa, kun sairaus vielä houkuttelee tuttuudellaan ja turvallisuudellaan enemmän kuin parantuminen.

Ymmärtäessäni oman vastuuni tärkeyden, tajusin myös, että vaikka muutosten tekeminen on sairastavalle aina vaikeaa, on muutosten tekeminen edellytys parantumiselle. Vain pysymällä vanhassa ei voi saavuttaa muutosta. Ja vain muutoksia tekemällä voin saavuttaa jotain erilaista, eli terveyden, jota tavoittelen. Parantuminen siis edellyttää oikeita tekoja, joita vain minä itse voin tehdä.

Päätökseni jälkeen oloni olikin onnistunut. Olin pystynyt itse vastustamaan sairautta. Sellaiset kokemukset antavat valtavasti voimia ja uskoa omaan itseen. Minä olen vahvempi kuin tämä sairaus. Jos jatkuvasti ulkoistaa vastuun, ulkoistaa samalla myös oman parantumisensa. Tällöin ei voikaan saada itse onnistumisen kokemuksia, jotka vahvistaisivat uskoa omiin kykyihin.

Vaikka parantuminen on tehtävä itse, ei tämä kuitenkaan tarkoita sitä, että sairastava ei tarvitsisi siihen tukea. Minä tarvitsen vielä paljon tukea selvitäkseni ruokailista ja kyetäkseni syömään kaiken mikä minun kuuluukin. Ulkoistamalla hetkellisesti vastuuta esimerkiksi osastolla hoitajille, tai kuten minun tapauksessani, kotona vanhemmille, voi saada aikaa kerätä omia voimiaan kunnes on riittävän vahva vastustaakseen itse sairauttaan. Omaa vastuuta tulisikin mielestäni kasvattaa pikkuhiljaa voimien kertyessä, kunnes vastuu voidaan siirtää kokonaan itselle. Tärkeää on myös ymmärtää, milloin tarvitsee lisää ulkopuolista tukea. Se ei ole merkki heikkoudesta. Se on viisautta.

Tänään minä tunsin saavani sopivasti vastuuta syömisistäni. Tunsin olevani tarpeeksi vahva kyetäkseni ottamaan minun vastuulleni annetun päätöksen vastustaa sairautta. Oikean valinnan tehtyäni tunsin itseni voittajaksi. Ja näiden pienien erävoittojen kautta minä vielä ITSE voitan tämän sairauden, ja jokainen pienikin askel, jonka itse otan siihen suuntaan on merkityksellinen.

<3: Ida