Voiko anoreksiasta parantua kokonaan?

Olen pohtinut ajoittain kovastikin sitä, voiko anoreksiasta parantua kokonaan. Hoidossakin mua on kehotettu tunnistamaan vaaranmerkkejä ja laukaisevia tekijöitä. Ne auttavat hallitsemaan sairautta ja pitämään huolta itsestäni. Mutta mä olen halunnut enemmän; mä olen halunnut elämän, jota saan jatkaa kokonaan ilman sairautta. Muttta onko se oikeasti mahdollista ja mitä se todellinen parantuminen tarkoittaa?

Toipuminen lähtee selviytymisestä. Siitä, että nostaa painon terveellisiin lukemiin ja opettelee syömään normaalisti, henkisellä puolella oppii pärjäämään itse ja pystyy hallitsemaan pakkojaan. Mäkin ajattelin, että olen terve, kun pystyn vastustamaan niitä sairauden rajoituksia, käskyjä ja kuiskutuksia. Ja sillä päänsisäisellä taistelulla mä selvisin vaarasta. Se on tosi hieno saavutus, mutta paranemisessa se on vasta alku. Terveen ja hyvinvoivan ihmisen elämän ei kuulu olla jatkuvaa taistelua, vaan sitä, että vain on ja elää.

Koska selviytyminen vei multa paljon ja annoin sille kaikkeni, elin sairauskuplasta päästyäni tietynlaisessa toipumiskuplassa. Katsoin tilanteita sen läpi, mitä se tarkoitti toipumiseni kannalta, esimerkiksi: hienoa, että makasin tänään vain sohvalla sen sijaan, että olisin vain rentoutunut sohvalla ja nauttinut kirjasta.

Kaikessa itsekeskeisyydessäni vielä kuvittelin, että muut ajattelivat samalla tavalla ja keskittyivät minuun. Että muita kiinnosti, olenko laihtunut vai lihonut kaksi kiloa. Vaikka todellisuudessa terveet ihmiset suhtautuivat varmaan asiaan niin kuin minä nyt muiden sairastavien kohdalla: kyllästyttää se, että tilanne on vielä niin hutera, että joudutaan pohtimaan sitä kahta kiloa ja sillä kahdella kilolla on oikeasti merkitystä.

Se kupla oli mulle suoja, jossa mä pystyin toipumaan ja keskittymään siihen kun en ihan vielä ollut kyllin vahva tähän maailmaan ja elämään, joka mua parantuneena odotti. Olihan sellainen toipumistsemppaus-elämä tietyllä tavalla yksinkertaista; sai iloita jokaisesta grammasta, suklaapalasta, sohvalla vietetystä minuutista ja uudesta ruokalajista. Mutta ihan niin yksinkertainen elämä ei toivuttuani täyteen kapasiteettiini mulle riittänyt, mä en jaksanutkaan ihan niin "pientä" elämää ja aatemaailmaa.

Elämä ei ole sitä  että viettää aikaa peilin edessä, ja yrittää hyväksyä normaalipainoista kehoaan, tai että pystyy noudattamaan ateriasuunnitelmaa tai tsemppaamaan itsensä syömään riittävästi. Elämä ei ole sitä, että pystyy vastustamaan sairautta, kun paino alkaa laskea. Että jakaa ystäviensä kanssa sitä, kuinka pystyi herkuttelemaan jouluna tai kuvaa pakastepizzaa facebookiin. Niitä asioita jaetaan terapiassa tai hoidossa, mutta se on vain välivaihe toipumisessa, ei elämä tapahdu terapiassa. Jos elämä pyörii vielä näiden asioiden ympärillä, niin on voitolla, mutta käy vielä taistelua.

Kun toipuu, ei tarvitse enää nähdä työtä toipumisen eteen, ei tarvitse etsiä vaaran merkkejä, vastustaa, varoa tai tsempata itseään. Ja sitten, käy niin kuin mulle on käynyt, katsoo taaksepäin ja huomaa, että ainiin, nää asiat ei aina olekaan olleet itsestäänselvyyksiä, joskus se, että mä söin maksalaatikkoa päivälliseksi tai croissantin kahvilassa oli hienoa, ja mä pohdin sitä, lähteäkö vai eikö lähteä lenkille. Enää mun päänsisällä ei ole taistelua, joka mun pitäisi voittaa tai hävitä. Nyt mä syön ja lähden tai en lähde, eikä niillä asioilla ole sen syvällisempiä merkityksiä.

Mutta ei mun ole toipumisen myötä tarvinnut niistä pienistä ilonaiheista luopua, päivänvastoin. Mut oikeastaan tietyllä tavalla yllätti, että elämä tarjoaa nautintoja ja kokemuksia itsessään, ilman että niitä pitää teennäisesti luoda tsemppaamalla. Kun mä nyt olin laivan buffetissa, en miettinyt sitä saavutuksena, vaan nautin ruoasta ja seurasta sen itsensä vuoksi ja keskustelen siinä samalla vähän tärkeämmistä asioista.

 Ja mitä niihin elämän vastoinkäymisiin sitten taas tulee, niin kuulostaa tosi naiivilta, mutta jossakin vaiheessa mä jollakin tavalla kuvittelin, että kun selviän anoreksiasta, musta tulee Superihminen, joka selviää elämässä kaikesta, ja että elämän pieneet murheen aiheet kuten myöhästyminen bussista tai kolmas kevätflunssa ei enää harmita. Ajattelin, että voisin jakaa Selvitytyjä-elämänviisautta ja tukea muita. Aika ylimielistä oikeastaan. Nyt mä huomaan, että mä olenkin ihan tavalinen ihminen, ehkä astetta vahvempi ja positiivisempi, mutta kyllä mua edelleen märät sukat ja juoruilu ärsyttää. Mutta koska mä olen sinut itseni kanssa, niin se on mulle ihan ok. Oikeastaan mä pidän itsestäni aika paljon just näin, vähän epätäydellisenä.

Anoreksiasta irtautuminen ei koskaan tarkoita, että musta tai mun elämästä tulisi samanlaista kuin ennen sairastumista. Se ei ole mahdollista, ja vanhaan ei ole paluuta. En ole se sama Ida, joka olin kymmenen vuotta sitten. Kyllä sieltä on jotakin säilynyt, kuten meillä kaikilla. Mutta sen päälle on rakentunut paljon, sairauden, vuosien ja elämän myötä. Olen tavannut paljon minuun vaikuttaneita ihmisiä, saanut hienoja kokemuksia ja vaikeita kokemuksia. Sairastin vakavasti monta vuotta, ja se toi tullessaan kokemuksia, jotka muiden elämänkokemusten rinnalla ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka tänä päivänä olen.

Jotkin noista kokemuksista jätti kipeät muistot. Mutta nyt ne ovat muistoja, en elä niissä enää.
Ei minun tarvitse enää koko ajan pohtia, miksi mä sairastuin tai mitä mulla on nuoruudessa jäänyt kokematta. Mä hankin mieluummin niitä toisenlaisia kokemuksia lisää nyt. Kyllä mä joskus mietin sairauteenkin liityviä asioita, kuinka helpottunut olen siitä, että mä selvisin, kuinka mä sain huono hoitoa ja miten julmasti mä kohtelin mun läheisiä. Mutta ei mun elämä enää pyöri sen ympärillä.

Mä en enää aikoihin ole mieltänyt itseäni Ida -anorektikoksi. Mutta en mä oikeasti ole enää "Ida, Sankari, joka selvisi anoreksiasta".  Se "parantuja-Ida" oli mulle hyvä identiteetti vähäksi aikaa. Mutta nyt mä olen jättänyt senkin taakse. Kyllä, mä olen ollut anorektikko. Olen myös ollut koulukiusattu. Luokan nopein juoksija. Kympintyttö äikässä. Kaveripiirin ainoa jolla on silmälasit. Näyttelijälahjakkuus. Ne kaikki ovat muovanneet mun identiteettiä. Mutta nyt mä haluan olla ennen kaikkea sitä, mitä mä olen ja teen tänä päivänä.

Eilen mut kirjattiin ulos hoidosta. Lääkäri totesi mun parantuneen anoreksiasta. Heidän palveluitaan tai muuta hoitoa asian osalta en toivottavasti enää koskaan tarvitse.

On hienoa, että mä olen jättänyt anoreksian taakse, mutta oikeasti mä katson sen menneen sijaan jo eteenpäin. Olen iloinen, että olen parantunut anoreksiasta, mutta vielä iloisempi olen siitä, että voin nyt hyvin ja olen terve. Mitähän kokemuksia minulla on vielä edessä?

Lopullinen parantuminen onnistuu vain niin, että sairaus jää taakse ja jatkaa elämää. Ei ole enää mitään mitä pitäisi tsempata, varoa tai taistella. Kyllä, kyllä anoreksiasta voi parantua kokonaan. Kyllä mä olen toipunut siitä ihan täysin.

<3: Ida