Elämisen ehto ja nautinnon lähde

Edellisessä tekstissäni kirjoitin ravitsemusterapeutin tapaamisesta, jossa päivitimme ateriasuunnitelmaani. Ravitsemusterapeutin tapaaminen ja käynti hoitajani luona eilen saivat minut laajemminkin pohtimaan ruokailujani ja edistymistäni niissä. Koska, kuten olen ennenkin todennut, on välillä hyvä pysähtyä pohtimaan edistymistään jatkaakseen taas eteenpäin, päätinkin nyt jakaa näitä onnistumisen kokemuksia kanssanne ja kertoa, missä tällä hetkellä menen ruokailujeni suhteen.

Ensinnäkin olen oppinut ottamaan enemmän vastuuta ruokailuistani itse. En enää tarvitse jatkuvaa vahtimista syödessäni. Pystyn valmistamaan oman ruokani itse ja syömään ruokani huijailematta tai ruokaa piilottamatta, vaikka minua ja tekemisiäni ei vahdittaisikaan kaiken aikaa. Kaikkein selkeimmin oman vastuun ottaminen näkyy itsenäisesti suoritetuissa aterioissani. Kuten olen kirjoittanut, selvisin ensin pienistä välipaloista itsenäisesti ja nykyään suoritan lounaani yksin silloin tällöin. Tämä kasvava vastuunottaminen on kuitenkin, kuten totesin, heijastunut myös muihin ruokailuihin. Toki useimmissa ruokailuissa tarvitsen vielä henkistä tukea, eli jonkun henkilön täytyy olla näköetäisyydellä ja usein tarvitsen myös kehotuksia loppuunsyömisen suhteen.

Toisaalta näen senkin kuitenkin edistymisenä, että olen oppinut pyytämään tukea niihin asioihin, joista en vielä yksin selviä. Yhteisestä sopimuksesta isäni mittaa minulle ne ruoat, joiden annostelusta en vielä itse selviäisi. Kun aikoinaan käytin hyväksi jokaista mahdollista tilaisuutta jättää jotakin syömättä, pyrin nyt varmistamaan itselleni riittävän tuen, jotta jokainen ateriasuunnitelmaani kuuluva ruoan murunen tulisi syötyä. Välttelen viimeiseen asti tilanteita, joissa tiedän, että riski huijata tai antaa sairaudelle valtaa olisi suuri, ja kerron isälleni, jos jonkinlaista huijaamista on päässyt tapahtumaan, jotta voisimme yhdessä pohtia, miten näin ei vastaisuudessa tapahtuisi.

En siis yritä enää mennä siitä mistä aita on matalin, vaan pyrin haastamaan itseäni ruokailuissa terveellä tavalla päivä päivältä enemmän. Teen jatkuvasti töitä normalisoidakseni syömistäni, ja otan itselleni uusi tavoitteita, jotta pääsisin eteenpäin. Viime viikolla otin esimerkiksi haasteeksi keiton loppun syömisen viimeistä tippaa myöten, ja tällä viikolla pyrin leivän murentelusta eroon. Toki ruokailuni kestävät vielä pitkään ja monia maneereja minulla on vielä jäljellä, mutta pikkuhiljaa olen mennyt tässäkin asiassa eteenpäin.

Maneereista luopuminen tulee ajallaan, mutta tärkeintä on, että saan syötyä. Ruokailujeni suurin edistysaskel, jonka eteen on nähty aikaa ja vaivaa, lieneekin se, että syömisestä on tullut minulle itsestäänselvyys, kuten sen kuuluukin olla. Vaikka minulla olisi tosi vaikea päivä takana, syön aina ja joka tapauksessa. Toki minulle yhä edelleen tulee välillä ahdistuksen pahimmassa aallonpohjassa ajatuksia, että en pysty syömään tai mitä jos jättäisin aterian välistä. Nämä ajatukset kuitenkin väistyvät nykyään melko nopeasti, kun alan valmistamaan ruokaa. En ole viime osastojaksoni jälkeen jättänyt yhtä ainoaa ateriaa välistä, ja minulle alkaa siis olla jo selvää, että tilanteessa kuin tilanteessa, minä syön.

Olen viime aikoina myös oppinut ruokailujen suhteen joustavuutta ja sallivuutta. Pitkän osastojakson ollessa jokunen vuosi sitten lopuillaan, pohdin, mitkä ovat niitä tekijöitä, joista huomaan, että sairaus on jälleen nostamassa päätään. Yhdeksi nousi se, että ruokavalio kaventuu pikkuhiljaa yhä suppeammaksi ja suppeammaksi pelkkiin turvaruokiin. Nyt minulla on käynyt juuri päinvastoin. Ruokavalikoimani on laajentunut jatkuvasti, ja huomaan kokeilevani mielelläni uusia tuotteita. Pystyn syömään ulkona ja korvaamaan keittolounaani noutoruoalla mcdonalds'sta. Olen tutustunut herkkupuolella erilaisiin jäätelöihin ja jogurtteihin sekä proteiinipatukoihin. Olen uskaltanut maistaa lähes koko hedelmävalikoiman kirjoa, kokeilla ainaisen kalkkunaleikkeen tilalta erilaisia kinkkuja ja jopa meetwurstia leivän päällä. Olen laajentanut lounaan keittovalikoimaani. Todellinen koitinkivi minulle oli, kun vakiokeittoihini kuuluvan kanakeiton tuotanto lopetettin (miksi!?!), mutta lopulta löysin tilalle lähes yhtä hyviä vaihtoehtoja useammankin. Ennen samoissa tuotteissa pysyminen toi minulle turvaa. Nyt huomaan kaipaavani vaihtelua.

Tämä, että kaipaan vaihtelua viestii myös siitä, kuten hoitajani totesi, että olen oppinut myös nauttimaan ruoasta. Enää se ei ole minulle pelkkää energiaa tai kaloreita, vaan myös nautinnon lähde. Haluan maistaa erilaisia makuja ja ruokia ja tutustua uusiin makuihin. En yritä enää peittää ruoan kaikkea makua suolalla tai pilata sitä ylikypsentämällä sitä. Puuron lempeä maku voittaa vesivellin ja kala maistuu paremmalta juuri ja juuri kypsänä kuin kuivana korppuna. Toisaalta joustavuuteni näkyy myös siinä, että ruoan tai ruokatilanteen ei tarvitse olla enää täydellistä kyetäkseni syömään. Puuron epäonnistuminen harmittaa, mutta kykenen tarvittaessa hieman löysempääkin puuroa syömään.

Vaikka olen oppinut nauttimaan ruoasta, siitä haaveilu on kuitenkin jäänyt taka-alalle. Huomasin, kun ravitsemusterapeutti tapaamisessamme kysyi listaa laatiessamme, onko minulla ruokia, joista olen haaveillut, että ruoasta unelmointi on jäänyt taka-alalle. Ennen ollessani hyvin nälkiintynyt kiertelin ympäri kauppaa unelmoiden kaikesta mitä haluaisin syödä, mutta en pystynyt niistä mihinkään lopulta koskemaan. Nyt ruoan maaginen merkitys on hälventynyt, kun keho ja mieli ovat oppineet luottamaan siihen, että saan säännöllisesti riittävästi energiaa ja kiellettyjä ruokia ei ole ainakaan niin paljon, jos ollenkaan. On luonnollista, kuten hoitajani totesi, että vielä toipumisvaiheeseen kuuluu "mielellä syöminen", ja haaveilee kaikista niistä ihanista ruoista, jotka on vuosia itseltään kieltänyt. Hoitajani kertoi, että myös alkoholismista irtitaistelevat "kuivajuovat" kokouksissaan. Nyt olen kuitenkin päässyt vaiheeseen, jossa toteutan ruokafantasioitani pelkän haaveilun sijaan. Kun minun tekin maistaa juotavaa jogurttia, sisällytin sen ruokavaliooni ja samoin kävi esimerkiksi proteiinipatukoille. Tosin ihan kaikkea en vielä ole uskaltautunut maistamaan, ja kaikkein suurin vaikeus minulla on erityisten rasvaisten tuotteiden kanssa, mutta uskon, että niidenkin aika vielä tulee.

Voidaan siis sanoa, että ruokailu aiheuttaa minussa nykyään myös positiivisia tunteita. Ahdistavasta ja pelottavasta tapatumasta on tullut minulle mielihyvää aiheuttama tilaisuus. Pääsääntöisesti arkiruokailuni eivät kuitenkaan enää aiheuta minussa suuria tunteita. En yhä harventuvia poikkeuksia lukkunottamatta enää ahdistu ruokailutilanteista. Niistä on tullut minulle arkipäivää, energiantankkausta, jotta jaksan taas jatkaa päivääni eteenpäin. Voidaan kai todeta, että en enää elä syödäkseni vaan syön elääkseni.

Joitakin vuosia sitten olisi varmasti pitänyt vielä ihan utopistisena haaveena jo tällaistakin tilaa, jonka olen saavuttanut ruokailujeni suhteen nyt. Siis että pystyisin oikeasti nauttimaan ruoasta, syömään mitä mieleni tekee, suhtautumaan ruokaan pakollisena ja tarpeellisena energian lähteenä ja suhtautumaan syömiseen itsestäänselvyytenä, josta selviän myös yksin, mutta johon osaan myös tarvittaessa pyytää apua. Ehkäpä siis saan jonkun ajan kuluttua todeta, että ne tällä hetkellä vielä kaukaisetkin unelmat, joita minulla on lopullisen paranemisen ja anorektisista ajatuksista vapautumisen suhteen, ovat käyneet samanlailla kuin huomaamatta toteen?

<3: Ida