Katse eteen ja suunta ylöspäin!

Edellinen tekstini herätteli sekä teissä lukijoissani että minussa itsessäni ajatuksia vastoinkäymisten kohtaamisesta toipumisprosessissa ja niihin reagoimisessa. Siksi tässä tekstistä päätinkin keskittyä vaikeuksista nousemiseen.

Totuushan nimittäin on, että toipuminen ei minunkaan kohdallani ole suoraviivaista nousukiitoa ylöspäin, vaan se on täynnä takapakkeja. Myös minulle toipumisprosessini on aaltoileva, välillä taisteluni sairauttani vastaan sujuu paremmin ja välillä huonommin. Kuten viime tekstissäni kirjoitin, olen viime aikoina saanut tuntea, kuinka sairaus on nostanut uudelleen vahvemmin päätään ja kuinka minun on täytynyt myöntää olevani heikko ja tarvitsevani apua. Saamani avun turvin olen viime päivinä kuitenkin löytänyt itsestäni uusia voimia ja motivaatiota taisteluuni. Se ei kuitenkaan ole käynyt helposti.

Anoreksia nimittäin syöttää vaikeuksia kohdatessa lukuisia ajatuksia, jotka edesauttaisivat sairaudelle periksi antamista. Anoreksia ja heikko itsetunto saavat sairastavan tuntemaan kykenemättömyyden tunteita. Ensimmäinen ajatus takapakin kohdalla onkin: en pysty. Ja heti seuraavaksi tulee ajatus siitä, että kaikki on menetetty. Tätä seuraa ajatus, että kun ei kuitenkaan onnistu, voi yhtä hyvin luovuttaa kokonaan. Lopulta alkaa tuntua siltä, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sairauteen palaaminen. Näin anoreksiapeikko yrittää siis vakuutella. Tämä ei kuitenkaan ole totta.

Olisikin tärkeää ymmärtää, että takapakitkin kuuluvat osaksi toipumisprosessia. Ovathan epäonnistumiset yleensäkin osa elämää. Kuten eräs lukijani viisaasti totesikin edellisen tekstini kommentissa, olennaista on, miten näihin vastoin käymisiin reagoi. Kun huomaa epäonnistuneensa, on hyvä pysähtyä hetkeksi ja katsoa taaksepäin. Tällöin on mahdollista analysoida tilannetta: mikä meni pieleen, miten voin toimia toisin. Näin voi muuttaa toimintaansa jatkossa. Sitä toipuminen nimittäin kaikkein olennaisimmin nimittäin on: toisin tekemistä.

Menneeseen jumittuminen ei kuitenkaan hyödytä mitään, ja on olennaista pitää katse tulevassa. Kuten äitini aina sanoo, että kun peruutusnappia ei elämässä ole, on tärkeämpää miettiä, mitä voi jatkossa tehdä toisin. Takapakki tulisikin nähdä nimenomaan haasteena taistella sairautta vastaan entistä kovemmin, ei luovuttamisen paikkana.

Jokainen kuitenkin tietää, että tämä taistelu ei käy helposti. Mikä sitten voi auttaa vaikeuksista nousemisessa? Ensinnäkin on olennaista hyväksyä oma epäonnistumisensa. Sairastavat ovat usein kovin vaativia itseään kohtaan ja omaa epätäydellisyytään (tai pikemminkin ihmisyyttään) on vaikeaa hyväksyä. Olen kirjoittanut ennenkin siitä, kuinka anoreksiaa sairastavan tulisi ensin olla täydellinen sairas ja tämän jälkeen, kun hän on päättänyt parantua, tulisi toipumisen olla yhtä nousukiitoa. Näin ei kuitenkaan ole. On hyvä ymmärtää, että jokainen kohtaa toipumisessaan vastoinkäymisiä, eikä kenenkään toipumisprosessi ole virheetön.

Olisikin tärkeää sisäistää, että yksi epäonnistuminen ei pyyhi pois niitä kaikkia onnistimisia, joita on jo saavuttanut. Usein perfektionistiselle henkilölle tyypillistä on, että epäonnistumisen hetkellä kaikki näyttää mustalta, koska mielessä pyörii vain mennyt epäonnistuminen. Tällöin olisi hyvä jälleen pysähtyä hetkeksi katsomaan taaksepäin ja pohtia, mitä hyvää on jo saavuttanut, mikä on nyt paremmin kuin ennen, missä asioissa olen onnistunut. Omista onnistumisistaan voi silloin tällöin pitää jopa listaa, joita voi vaikeuksia kohdatessaan lukea. Itselläni tämä blogin kirjoittaminen on parhaimmillaan auttanut minua huomaamaan, kuinka vaikeuksista huolimatta olen jo mennyt monessa asiassa eteenpäin.

Omien onnistumisten listaaminen tukee parhaillaan myös itsetunnon kasvattamista, mikä on olennaista omien vierheidensä hyväksymisessä. Itseluottamuksen saaminen on olennaista myös vaikeuksista nousemissa. Tulee olla uskoa muutokseen, uskoa itseen ja kykyihinsä ja voimiinsa saavuttaa jotain parempaa, jotta muutokset ovat mahdollisia. Tämän vuoksi jokaisen sairastavan tulisi pohtia, mikä auttaa oman itsetunnon tukemisessa.

Omiin kykyihinsä ja voimavaroihin luottamista voi saada myös oikeanlaisen vertaistuen avulla: jos joku toinen on selvinnyt tästä, miksi en minäkin selviäsi? Itseäni on auttanut esimerkiksi muiden toipumassa olevien anoreksiasta kärsivien blogien lukeminen, ja toivon, että jollekin teistä lukijoistani tämä minun blogini voisi tarjota samanlaista toivoa.

Muutoksen toteuttamisessa apuna on myös tavoitteen pitäminen mielessä. Kun kohtaa vaikeuksia, helposti hämärtyy käsitys siitä, mitä kohti on pyrkimässä. Ja tällöin on helppo antaa periksi sairaudelle. Tämän vuoksi jokaisen sairastavan olisikin hyvä pitää aina mielessä, mitä tavoittelee ja miksi terve elämä on tavoittelemisen arvoista. Aika ajoin tulisikin esittää itselleen kysymys: mitä hyvää voin saavuttaa tekemällä toisin?

On kuitenkin selvää, että vaikka epäonnistumisen olisikin hyväksynyt, ei tarvittavien muutosten tekeminen ja valoisamman tulevaisuuden näkeminen heti onnistu. Aivan yhtä tärkeää onkin oman epäonnistumisen hyväksymisen lisäksi hyväksyä tunteet, joita epäonnistuminen ja vaikeuksien kohtaaminen herättävät. On aivan luonnollista tuntea myös negatiivisia tunteita, kun asiat eivät mene suunnitellusti. Ja jokaisella on niihin aivan täysi oikeus.

Jos nämä negatiiviset tunteet kuitenkin tuntuvat ylivoimaisilta kestää, muutosten tekeminen tuntuu ylivoimaiselta ja tavoitteet hämärtyvät, ei itseen ja omiin voimiin luottaminen enää onnistu. Tällöin on hyvä muistaa, että jokaisella on oikeus pyytää ja saada apua vastaan. Avun tarpeen myöntäminen itselle ja muille sen vastaanottamisesta puhumattakaan on syömishäiriötä sairastavalle usein vaikeaa ja vaatii valtavasti rohkeutta. Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, kaikesta ei kuitenkaan pidä eikä tarvitse selvitä yksin. Välillä on oikeus olla heikko ja tarvita tukea. Syömishäiriöstä parantuminen on vaikea prosessi, johon sairastunut tarvitsee pitkin matkaa apua.

Kuten edelllisessä tekstissäni kirjoitin, minä olen uskaltanut tämän rohkean askeleen ottaa, ja pyytänyt niin vanhemmiltani kuin hoitohenkilökunnalta enemmän tukea. Olen kohdannut epäonnistumisia, vaikeuksia ja pahaa oloa, jotka nekin kuuluvat pitkään toipumisprosessiin. Saamani tuen avulla olen kuitenkin onnistunut tekemään tarvittavia muutoksia, vaikka se ei olekaan ollut helppoa.

Millaisia tunteita vaikeuksien kohtaaminen on minussa sitten herättänyt? Olen kohdannut pelkoa: mitä jos en enää selviäkään, mitä jos luisun takaisin vanhaan? Olen epäonnistumisen myötä kokenut pettymystä itseeni: miksi en pysty parempaan? Olen kohdannut ahdistusta: mitä jos joudun taas kohtaamaan sairauden yhä uudelleen ja uudelleen? Olen ollut surullinen: mitä jos joudunkin luopumaan toiveestani paremmasta, valoisammasta tulevaisuudesta?

Vaikeiden tunteiden kirjo on ollut välttämätön, mutta lopulta olen saanut kuitenkin tuntea onnistumisen kokemuksia. Olen saanut huomata, kuinka pystyn tekemään asioille jotakin. En ole sairauteni vietävissä, vaan pystyn muttamaan asioita ja vaikuttamaan omaan toipumisprosessiini. Ja voin vakuuttaa, että se, jos mikä tuo aitoa hallinnan tunnetta, ei syömättömyys tai muuten sairaudella oireilu.

Tämän luettuasi toivon Sinun ymmärtävän sen, minkä minäkin olen saanut huomata: epäonnistumisetkin kuuluvat toipumisprosessiin. Ja silti ne eivät tarkoita sitä, että olisi syytä luovuttaa. Ja lopulta on syytä muistaa, että epäonnistuessakin olen aivan yhtä tärkeä ja arvokas ihminen. Ja niin olet Sinäkin.

<3: Ida